Kirje entiselle asiakkaalle

Moi Tarja,

Tervehdys Rovaniemeltä!

Olen täällä muutaman päivän kirjapainohommissa - uusi kirja teon alla...

Viime viikolla sain sinulta Helsingin -osoitteeseeni palautuksena postikorttitelineen ja loput kortit. Liitteenä oli käsin kirjoitettu kirje, jossa kerroit lopettavasi toiminnan ja kauniisti kiitit kuluneesta.

Aivan ainutlaatuista toimintaa!

Oma-aloitteisesti palautit tavarat, ja kirjoitit käsin! Liitteenä oli vieläpä pieni rahasumma edellisen laskemisen jälkeen myydyistä korteista!

Olen ollut näissä kuvioissa kauan, yli neljännesvuosisadan, enkä muista yhtä hienoa menettelyä.

Toki asiakkaita tulee ja menee, jatkuvalla syötöllä. Lähes joka kuukausi jossakin joku lopettaa - ja uusia tulee tilalle.

Mutta peruskuvio lopettavien suhteen on, että "rähäkän kautta mennään". Tilanteisiin liittyy useimmiten taloudellista sotkua. Sekä telineet, kortit että rahatkin tuppaavat jäämään joko lukkojen tai konkurssipesien hoitajien taakse - ja perään kyselemisistä koituu vain vaivaa ja perintäkuluja. Tälläkin hetkellä on useampi keissi menossa. Kyllä tuo oharintekijöiden kanssa painiskelu väsyttää!

Mutta sinä Tarja hoidit tilanteen mallikelpoisesti. Kuin tuulahdus Menneiltä Ajoilta, jolloin ihmisten sanaan vielä saattoi luottaa... Suurkiitos siitä!

Tosin olin viime viikolla käymässä Tampereella (leffafestareilla), joten olisin itsekin voinut kamat pois roudata ja postitusvaivat sinulta säästää, mutta ehdit ensin.

Sinänsä mulle on yllätys, että liikkeesi lopetit.

Jotenkin olin käsityksessä, että teillä olisi mennyt hyvin. Puodissa oli useimmiten asiakkaita, ja ilmestyihän noita lehtijuttujakin. Tehän olitte yksi värikuvalehtien suosikeista! Luulin, että olit löytänyt oman markkinarakosi, ja siellä pitkään olisit voinut elellä.

Harmi, että olin väärässä!

Mutta parasta mahdollista jatkoa sinulle, Tarja!

Jos joskus "palaat kehiin", ota yhteyttä, käynnistetään proggis uudestaan!

Parhain terveisin,

 

Tommi P.
www.ArcticParadise.fi

(ROVANIEMI 8.3.2008)

SUOMEN RANSKAN-INSTITUUTTI, PARIISI / L'INSTITUT FINLANDAIS, PARIS

Kaikki alkoi kadulta. Joskus 90 -luvun alussa, huomattuani jostakin lehdestä että Pariisissa oltiin avaamassa Suomen kulttuurikeskusta, etsin paikan. Vielä rakenteilla olevasta keskuksesta kerrottiin johtajan olevan ruokatunnilla ja palaavan piakkoin. Siirryin kadulle odottamaan.

Vähän ajan kuluttua äkkäsin rue des Ecolesin ihmisvilinästä suomalaisen oloisen herran - olemuksestammehan ei maailmalla voi erehtyä.

Esitin asiani ja kerroin käyväni usein Pariisissa. Tarjosin hänelle postikorttitelinettä myyntitilille. Johtaja Tarmo Kunnas osoittautui nopeapäätöksiseksi mieheksi, ja seuraavalla Pariisin -käynnillä kolmen kuukauden kuluttua sijoitinkin korttitelineeni Instituutin tiskille.

Kortit alkoivat heti myymään hyvin. Tuotteeni olivat - ainakin alussa - ainoat myyntituotteet koko Instituutissa. Näyttelyissä, seminaareissa ym. parveileva väki löysi vaihtuvaa Suomi-kuvastoamme respan tiskiltä. Vaikka Instituutti pitikin yllä todella kovaa hintatasoa - 8 silloista frangia per kortti - ei tämäkään estänyt menekkiä.

Tein homman mahdollisimman helpoksi heille: kuskasin matkalaukussa uudet vaihtokortit sinne neljä kertaa vuodessa. Heidän tehtäväkseen jäi vain rahastus. Laskin, että parhaimmillaan korttimyynti maksoi yhden respa -virkailijan palkan usean viikon ajalta vuositasolla.

Jossakin vaiheessa Tarmo Kunnas kertoi minulle, että Instituutilla on myös yksiö, jota Pariisin -vierailijat voisivat vuokrata. Hintakaan ei ollut paha, vain 200 frangia yö, joten kiinnostuin heti. Sillä hintaa ei kummoistakaan hotellihuonetta Pariisista saanut, ja Instituutin yksiön viihtyisyystaso osoittautuikin mitä parhaaksi. Ainakin minun standardieni mukaan.

Ensimmäisellä kerralla kyseisessä yksiössä rue de l'Hopitalilla odotti jääkaapissa miellyttävä yllätys: kaappi puolillaan herkkuja! Vieraskirjaan olivat edelliset asukkaat jättäneet viestin, jotta "syökää mitä haluatte, meille tuli lähtö"! Kyseessä olivat Angelin tytöt Inarista, tapa kuuluu ehkä saamelaiskulttuuriin.

Korttiteline toimi hyvin muutaman vuoden ajan, juuri sopivasti pahimman laman yli.

Jostakin syystä silloinen johtaja Tarmo Kunnas selvästi kiinnostui tästä vaatimattomasta persoonastani. Sehän näissä korttihommissa on aina ollutkin, että ihmiset personoivat myyjän (minut) tuotteisiini, mistä on joskus ollut suurta haittaa, toisinaan kyllä hyötyäkin. Riippuu tilanteesta.

Kun, sanokaamme, iltapäivälehtien dilkkaaja tai maitokuski saapuu putiikkiin, tyypin persoonallisuus harvoin enemmälti kiinnostaa, mutta korttimiehen käynti on usein varsinainen TAPAUS. Tämän opetti jo eräs kollega jo ammoin: "Meille ne (puotipuksut) eivät ole mitään, mutta niille me ollaan JOTAKIN".

Kerran tilanne huipentui siihen , että ollessani jo poistumassa Instituutista Kunnas vaatimalla vaati minua odottamaan. Hän viihdytti parhaillaan jotakin ranskalaista lehtimies- tai kulttuuribyrokraattijoukkoa, ja kidnappasi minut sen jälkeen cocktail-tilaisuuteen "Special Guest Stariksi". Oli toukokuu, olin tulossa Jura -vuoristosta pyöräilemästä farkkuasussa. Siinä sitten Kunnas esitteli minut ja tankeroranskallani mutisin jotakin valokuvauksesta ja postikorteista. Fransmannit katselivat huvittuneina kiemurteluani kuohuviinilasiensa takaa pikkurillit pystyssä... Liukenin vähin äänin Pariisin iltaan... Epätietoisena, miksi tuollainenkin turha rooli piti matkan varrella näytellä. No, Kunnas varmaan halusi vain saada ilmaisen pikku "ohjelmanumeron" vierailleen. Enkä ranskan kieltä ole koskaan varsinaisesti opiskellut, mutta aina pärjännyt sillä työasioissa, ja muutenkin, tyydyttävästi.

Sitäpaitsi olihan kutsumanimeni jo intissä "Ranskalainen Sotilas".

Tuohon aikaan pelasin Galliassa kovilla panoksilla. Laman ollessa pahimmillaan koto-Suomessa, löysin sattumalta isoja asiakkaita Ranskasta. Kyseessä olivat - ja ovat edelleenkin - puukot, joiden suurin asiakas löytyi Pariisista, sekä kuin taivaan lahjana ilmaantunut Lapin -tuotteiden asiakas Jura -vuoristosta.

Kuvio meni Jura -vuoristossa niin, että haalin poronnahkoja, nukkeja ja muuta Lapin -krääsää tilauksen mukaan syksyisin käteisellä tälle ranskalaiselle asiakkaalleni, toimitin ne marraskuussa laskulla ja sitten vaan kädet ristiin. Maksu tulisi keväällä, sikäläisen sesongin alettua. La Vallee des Rennes -porotila Premanonissa kauppasi tuotteita myymälästään poro- ja moottorikelkkajelulle saapuville turisteille.

Summat olivat suuria, minulle. Parhaimmillaan kyseessa oli kymmenien tuhansien markkojen toimitukset (oma osuuteni tietenkin vain joku prosentti). Luottotappio olisi merkinnyt taloudellista katastrofia. Kun velkaakin oli siihen aikaan enemmän kuin lääkäri määrää.

Mukana oli varmasti myös hyvää onnea, kun luottotappioilta kuitenkin vältyttiin. Ja voi sitä jännitystä aina helmikuun lopussa, käyntejä pankkiautomaatilla useita kertoja päivässä: Onko tullut?

Muistan vieläkin, vuosien jälkeen, miltä automaatilta ja missä kaupungissa sitten suorituksen saapumisen tilille eri vuosina näin: Maarianhamina, Turku, Tampere... Ja aina keväällä, kun Valo oli jo voittamassa, ja tiesin samalla, että klaaraan taas kesään, eteenpäin!

Muistuupa mieleen myöskin eräs toukokuinen saapuminen Jura -vuoristosta Pariisiin. Olin nauttinut Keväästä ja Juran kiemurtelevista pikkuteistä pyöräillen viikonlopun ajan. Paikoitellen metsät muistuttivat Kolia. Asiakkaan kanssa oli juteltu seuraavan kauden tilauksista. Juran pikkuhotellin edulliselta ruokalistalta löytyi mainiota forellia, korvasieniä, ja Juran viinithän ovat aivan omaa luokkaansa: niissä maistuu Juran ankara ilmasto ja omalaatuinen maaperä. Erikoisuutena keltainen viini sekä olkiviini.

Elokuvista tulossa Pariisin toukokuussa "L'heure Bleun" aikaan kadulla, La Coupolen edessä, huomaan olevani törmäyskurssilla tutun näköisen naisen kanssa. En heti tajunnut, kuka nainen oli. Lähestyessäni hän katsoi minua yhä tarkemmin. Lopulta naiselta meinasivat silmät pudota Boulevard du Montparnasselle. Ohittaessani muistin: Tuohan on Jane Fonda!

"Sorry, not interested, baby!"

No, olihan Jane toki kiinnostava nainen joskus 60-luvun lopulla, "Barbarellan" aikoihin, ja löysihän hänkin sittemmin sen miljardööri Ted Turnerinsa. He eivät eläneet onnellisina elämänsä loppuun asti.

Vaikeudet korttitelineen kanssa alkoivat uuden johtajan, Kimmo Kinasen - anteeksi,
P a s a s e n, erehdyin käyttämään hänen tunnettua kutsumanimeään - astuttua remmiin. Minua oli varoitettu Pasasesta. Kuvio alkoikin tökkiä, ilmestyi joskinlaista paskantärkeää kirjanpitäjää, ja käteissuoritusten saaminen Instituutilta sinänä selvässä asiassa alkoi olla varsinainen operaatio. Samoihin aikoihin vuokrattavissa ollut yksiö katosi jonnekin - kuulin, että se myytiin Instituutin kulujen rahoittamiseksi. Ongelmat kärjistyivät edelleen, kun silloinen - tietenkin väliaikainen -piukea kirjastonhoitaja yritti jotenkin "kohottaa profiiliaan" ja olisi halunnut päästä valkaamaan malleja. Aivan turhaa ajanhukkaa.

Katsoin viisaammaaksi irtautua Instituutista. Exit! Olihan teline osaltaan rahoittanut muutaman vuoden kuluessa oleskeluani Pariisiissa, joka kaupunkina elämäni siinä vaiheessa tuntui kiinnostavalta. Aikansa kutakin. Arvioin, että energialleni olisi vaihtoehtoistakin käyttöä kuin pikkubyrokraattien kanssa vääntäminen.

Elämä liian lyhyt.

Pariisin suomalaistuttaviltani kuulin, että Instituutin ympärillä riideltiin tuohon aikaan kovasti, mm. ohjelmapolitiikasta. Suomessa taas tuli sen jälkeen muutaman vuoden ajan eri yhteyksissä vastaan Instituutin entistä - enemmän tai vähemmän katkeroitunutta - henkilökuntaa, jotka kertoivat rajuista kärhämistä henkilöstöpolitiikan suhteen. Pariisissahan asuu runsaasti sen "Suuren Rakkauden" perään sinne muuttaneita suomalaisnaisia, joille työpaikan löytyminen olisi käytännössä lottovoitto... Semminkin, kun Pariisin ainoa suomalaisravintola "Keskiyön Aurinko" lopahti sekin omaan mahdottomuuteensa rahoittajan edesmentyä.

Tarmo Kunnas taas tuli vastaan Jyväskylässä keväällä 2001. Hän esitteli kadunkulmassa innoissaan vastailmestynyttä muistelmateostaan Pariisin -vuosiltaan. Selasin sen samalla. Kuvamateriaalissa näkyi keskeisenä teemana olevan arvon kirjallisuusrohvessoorimme pykninen habitus ravintolamiljöössä milloin kenenkin kulttuurijulkun kanssa. Iloisissa tunnelmissa. Aika usein La Chope d'Alsace -ravintolassa, joka sittemmin meni nurin. Johtuiko se sitten ravintolan järjestämistä Suomi -viikoista vai tapahtuiko se niistä huolimatta, sitä on vaikea sanoa.

Mainittu kirja herätti maan laajalevikkisimmän lehden palsoilla myös keskustelua Instituutin alkuvuosien rahankäytöstä, eritoten edustuskuluista. Muistikuvani mukaan Kunnas vastasi kritiikkiin, että rahankäyttö oli itse asiassa varsin kohtuullista. Niin aina.

Sitten kohtasin Kunnaksen keväällä 2002 Tampereen Stokkan ruokaosastolla. Lyhytelokuvafestareiden aikaan (siellä pyöri yksi hyväkin filkka)jonotin kassalle, kun äkkäsin Kunnaksen kova-äänisen esitelmöinnin jollekin tuttavalleen viereisessä jonossa. Minut huomattuaan alkoi kulttuuripersoonamme heti kailottamaan jotakin edesmenneestä isästäni kuin pahinkin. Mulkaisin häntä ja latasin närkästyneenä: "Kuulikohan kaikki nyt
a i v a n varmasti?". "Onks se muka niin vaarallista?", sopersi Kunnas. "Kyllä on!", vastasin.

Maksettuani jäi Kunnas tuijottamaan poistumistani ällistyneen näköisenä...

Varsinainen.

Pariisin-Pasasen taas näin viime kesänä Helsingissä. Hyvin tuntui pyyhkivän - tyyppi nautiskeli juuri huurteista tennisharjoituksen jälkeen. Tiedustelin, mitä hän nykyisin puuhailee. Herra kertoi tekevänsä jotakin taideteoreettista tutkimusta jonkun säätiön apurahalla. Tutkimuksen aiheesta en kyllä ymmärtänyt yhtikäs mittään. Vaikka olen taidetta ikäni kuluttanut ja pikkuisen kenties tuottanutkin. Mutta lieneekin niin, että nämä meidän taidekriitikkomme ja -teoreetikkomme vääntävät näitä tuotoksiaan lähinnä itselleen. Ehkä kourallinen heidän kolleegojaan edes käsittää, mistä on kyse. Ja piiri pieni pyörii...

Kävin Instituutissa pitkästä aikaan maraskuussa 2003. Ainoana entisen henkilökunnan edustajana siellä näkyi Mirka -ystäväiseni, joka "vanhojen aikojen muistoksi" ei ottanut maksua sähköpostin lukemisesta. Kotimaan sanomalehdet siellä voi myös käydä lukemassa, samoin tiloissa on siistihkö, ilmainen WC. Todellista luxusta keskellä vilkkainta Pariisia!

Vessassa tosin on epäkohtana tuo sama, joka vaivaa käytännössä kaikkia suomalaisten nyky-arkkitehtien luomuksia: käytännöllisyyden puute, mitä tulee hanoihin, saippua-annostelijoihin, käsipyyhkeisiin, oviin, vaateripustimiin ym. Kaikki tehdään väkisin niin "taiteelliseksi". Ääri-esimerkkeinä tästä Luston vessa Punkaharjulla sekä Hotelli Koli, kahdessa kansallismaisemassamme. Korkeasti koulutetut sisustussuunnittelijamme ovat halunneet värkkäillä asian mahdollisimman hankalaksi. Samalla surullisia esimerkkejä suomalaisten etääntymisestä juuriltaan. Tunnustelin samalla mahdollisuuksia sijoittaa korttiteline uudestaan Instituuttiin. Sain tietää, että siellä on nykyään periaatepäätös, ettei mitään oteta myyntiin, poikkeuksena ehkä joidenkin näyttelyiden yhteydessä niihin liittyvä matsku.

Mikäpäs siinä. Mennään eteenpäin. Tuskinpa ständini enään koskaan seisoo Instituutin respan tiskillä. Sitäpaitsi 90 -luvulla valokuvauksesta tuli muoti-ilmiö, "taidevalokuvaus" löi lopullisesti itsensä läpi. Kaikenlainen hörhökuvaus lisääntyi räjähdysmäisesti, eikä tällainen, valtaosin "suora" valokuvaus ole kurssissa nk. kulttuuripiireissä. Yleisön parissa onneksi on, vaikka esim. postikorttien myynti ei ole voinut enää vuosiin kasvaa. Syynä kännykät, tekstiviestit ja sähköposti.

Hyötyä kuviosta oli sikälikin, että tuli faktatietoa tuotteitteni menekistä Pariisissa. Kuvani kiinnostavat sikäläistä ostavaa yleisöä, parissa valikoidussa paikassa Instituutti -episodin jälkeenkin. Varmaan korttiständini myisi jossakin Tokiossa, Riossa tai Nykissäkin. Kokonaan eri asia on, olisiko homma kannattavaa.(Ei olisi).

Instituutin -vuosien saldoksi jäi lisäksi yksi Pariisissa rakennettu kuva, joka joskus toivottavasti voidaan julkaista. Kuvan inspiksenä toimi Joni Mitchelin biisi "Free Man in Paris". Kepeät fiilikset: Pariisin Kevät ja Päivien Kuohu... Sillä onhan Pariisin IDEA kuitenkin totta, olkoonpa suurkaupungin todellisuus hetkittäin sitten kuinka karmeata hyvänsä.

Etukäteen on selvää, että kyseisellä kuvalla ei ihmeempää menekkiä tule olemaan, joten odotellaan, koska taloustilanne sallii sen ilmestymisen. Toiset kuvat nimittäin on yksinkertaisesti p a k k o julkaista.

Kokemus karttui, eivätkä pienet vastoinkäymiset jossakin Iisalmessa tai Kemijärvellä paljoa pysty hetkauttamaan. En esimerkiksi koskaan, missään ole ollut niin väsynyt ja kiireinen kuin Pariisissa. Rajoilla. Pari kertaa on joku erävaellus Lapissa tuntunut lastenleikiltä verrattuna paniikinomaiseen rynnimiseen kaupungin laidalta toiselle tapaamiseen likaisessa, hikisessä, haisevassa, täyteenahdetussa metrossa... Joskus jonkun lakon aikana kirjaimellisesti "kuin sillit purkissa"... "Pariisin-romantiikka" kaukana - äärimmäisen kaukana.

Ja yksi asia, jonka armeijassa oppi, oli että aina kun keksi jonkin uuden, pienen edun - tyyliin ylimääräinen vanikkapala tms. - kannatti pitää asia visusti omana tietonaan. Heti kun tieto levisi, sata ukkoa seurasi apajille perässä. Sama se on elinkeinoelämässä/luomistyössäkin.

Jos esimerkiksi korttiständi nyt ilmaantuisi Instituutin tiskille, olisi todennäköisesti kymmenkunta tahoa kiljumassa heti "Mulle kans!".

Toisaalta asianlaita pakottaa tuotekehittelyyn, mikä on hyvä asia, kun ihminen nyt kuitenkin perusluonteeltaan on laiska. Ainakin tämä ihminen.

Voidaan myös miettiä, onko Suomen kulttuuri-instituuttiverkoston luomisessa moniin eri maihin kyse suuruudenhulluudesta. Olemmeko todellakin niin rikas maa, ja onko meillä oikeasti niin paljon tarjottavaa?

Pätkätöitähän nuo talot toki henkilökunnalle tarjoavat, johtajista alkaen. Eniten niistä hyötynevät erilaiset ministeriöiden ja säätiöiden reviisorit ym. tarkastajat. Pakko lähteä aina välillä katsastamaan kohdetta paikan päälle, täydellä palkalla ja päivärahoilla tietenkin... Ja väliin jää mukavasti shoppailuaikaa...

Mutta: Olinhan siellä minäkin! "Ihmisiä, vuosia, elämää!"

Tulen jatkossakin käyttämään Instituutin em. palveluja aivan Pariisin ydinkeskustassa, keskellä parasta leffateatterialuetta.

Toki.

(HELMIKUU 2004)

Epilogi
Paris 8.6.04

Pari asiakaskäyntiä aamupäivällä. Pierre C. teki ison tilauksen ja kutsui lounaalle. En muistanutkaan, että rosé -viini on näin hyvää. Tosin ei tällä helteellä, + 32°, punkkua voisi juodakaan.

Löysimme jutustelussa heti yhteisen sävelen, kun kerroin että tiedän Suomessa pari kommunisteja äänestävää pienyrittäjää. Pierre tajusi logiikan heti, ja alkoi vuolaan esityksen pienyritysten kurjistamispolitiikasta Ranskassa. Kaikkea en hänen esityksestään tajunnut, mutta juonen kuitenkin. Hän oli selvästi yhden mieliaiheensa parissa. Puhui jotakin hetkestä, jolloin viimeinenkin pikku "boulangerie" on sulkenut ovensa... Totesimme yhteisymmärryksen vallassa, että pienyrittäjät ovat tämän päivän todellinen proletariaatti.

Kerroin vaikutelmastani tällä reissulla Pariisissa, että väkeä tuntuu olevan vähemmän liikkeella metrossa ja kaduilla. Johtuu kuulemma mm. työajan lyhentämisestä 35 tuntiin. Kysyin Pierreltä onko hänen viikottainen työtuntimääränsä ehkä tuplasti tuon. Kuulemma on. En viitsinyt lisätä, että omani on sitten ehkä tuplasti hänen tuntimääränsä, olenhan "töissä" aina, joskus jopa unissani.

Poistuin pienessa hiprakassa ja ajattelin käydä hoitamassa pari pankkiasiaa konttorissani Bld St. Michelilla.

Lounasaika. Konttori kiinni.

No, Suomi-Instituutti on lähellä, käydäänpä siellä lukemassa sähköposti.

Respassa on eilinen Hesarikin, hienoa. Sitten kysyn ranskalaiselta tytölta tiskin takana, josko voisin maksua vastaan käyttää kirjaston konetta hetken.
Hänen mukaansa se sopii, ja hän ilmoittaa hinnaksi 2 euroa. Vieläpä saattaa minut ylös kirjastoon, ja osoittaa nimenomaisesti toisen koneen käyttööni, toinen ei kuulemma toimi.

En ehdi istua koneen ääressä montaakaan minuuttia, kun Instituutin johtaja Jukka Havu tulee viereen vaikeroimaan. Hän alkaa selvittämään, että olen väärällä koneella, Instituutin sisäiseen käyttöön tarkoitetulla. Minun olisi kuulemma pitänyt käyttää sitä toista konetta, siis juuri sitä jonka respan tytto ilmoitti olevan sökö. Johtaja tilittää, että käyttämässäni koneessa on Instituutin sisäisiä tiedostoja ym., jotka eivät saa mennä ulkopuolisten tietoon. Lisäksi hän kertoo pelkäävänsä viruksia, josta syystä myöskään ulkopuolisille ei saisi antaa käyttämääni konetta.

Totean respan tytön nimenomaisesti johdattaneen minut tämän koneen ääreen.
Lisäksi kerron, että käytän Soneran virusturvattua palvelinta, joten syytä pelkoon siltä osin ei ole. Kerron myos, etteivät Instituutin asiat edes kiinnostaisi minua, eikä minulla olisi niille edes aikaakaan. "Ollos huoleton", sanon hänelle.

Tässä vaiheessa johtajan entisestäänkin punainen, tilittävä naama valahtaa vieläkin pitkemmäksi. Vastaukseni jurppii häntä ilmiselvästi, ja rajusti jurppiikin. Hän ei oikein tiedä mitä sanoisi, miten päin olisi. Selvästi hän aprikoi, että pannaanko häntä halvalla. Onneksi hän häipyy, ja saan työrauhan.

Kahta minuuttia ennen kuin sovittu puolituntinen on lopussa, ilmestyy respan läski fransmannitar hoputtamaan minua. "Teillä on enää kaksi minuuttia aikaa, ja teidän tulee maksaa se kaksi euroa"!

Niinpä niin. Johtaja oli mennyt kantelemaan alas, tosin tytön ensin minulle haukuttuaan.

Voiko ämmämäisempää olla?

Mistäköhän näitä tarmokunnaksia, kimmopasasia ja jukkahavuja oikein piisaa?

Päätän tehdä pientä jäynää, ja alan laskemaan tytölle: "Minuutti jäljellä, kolmekymmentä sekkaa jäljellä..."

Tyttö seisoo kuin tatti vieressä vahtaamassa.

Lopuksi pyydän häneltä kuitin, jonka kanssa hänellä on ilmiselviä vaikeuksia, kuten oheisesta kopiosta ilmenee.

Koko tapaahtumaketjun ajan olen Instituutin ainoa asiakas.

Siellä näkyy illalla olevan Mika Kaurismäen elokuvan esitys. Siis tämän todennäköisesti Suomen, ellei maailmankin huonoimman elokuva-ohjaajan. Jonka leffoja katsellessa tulee tosi vaivaantunut olo, on ne niin hirveää kalkkuna-osastoa. Välillä tosin tahattoman koomisia.

Poistuessani törmään aulassa Mirka -ystävääni, joka näköjään yhä on siellä töissä. Jutustelemme mukavia hetken. Mirka kertoo, että Instituutin talous on nykyään tosi tiukilla.

No, jätinhän sinne sen kaksi euroa...

Jörn Donner muuten latasi taannoin, jotta Suomi-Instituutit ovat "breszneviläisyyden viimeinen linnake". Hyvä, Jörkka!

Sitten käytän hyväkseni Instituutin sosiaalisia tiloja. Todellakin ylellistä, siistin ja ilmaisen vessan löytäminen lähistöltä olisi ollut varsinainen operaatio, joka tuskin olisi onnistunutkaan.

Se vaan, että tavattoman epäkäytännöllisestä saippua-annostelijasta (jollaisen vain suomalaiset nyky-suunnittelija kykenevät aikaansaamaan), on saippua loppu.
Tuossa annostelijassa on jonkinlainen terävä piikki, johon repii kätensä, kun sitä yrittää takoa saippuaa saadakseen.

Hankkikaa sinne nyt edes saippuaa, merci beaucoup!

(Kesäkuu 2004)