25. detsember 2005 kell 17 Kadrioru loss

HORTUS MUSICUS

Kunstiline juht Anders Mustonen

Euroopa juubeldab ja pidutseb

Jeesuse Kristuse sünnile pühendatud igihaljad laulud ja pillilood 14. - 18. sajandi Euroopast ja väike mõtisklus tänapäevast

Joulu 2005 Tallinnassa.

Viimevuotisesta epäonnistumisesta opiksi ottaneena hommaan lipun Hortus Musicuksen JõuluKontserttiin hyvissä ajoin. Jouluna 2004 ovelta ei saanut edes peruutuspaikkaa, nyt marraskuussa lipputoimistossa oli vielä kolme lippua jäljellä. JõuluPühad ovat siltä osin pelastettu.

Saavun Kadriorgin Palatsiin polkupyörällä ensin Weizenberg-katua pitkin, sitten puiston läpi. Weizenbergillä huomaan potentiaalisen kuvauskohteen. Se on siinä! Vuoden- ja vuorokaudenaika on nyt väärä, mutta asiaan palataan, varmasti! Ensi kesänä, viimeistään. - Puistossa tummien puiden ja lumisateen läpi tuo Pietari Suuren Katariinalleen rakentama valaistu, värikäs pieni Kesäpalatsi loistaa kuin jalokivi. Barokkiarkkitehtuurin Mestarinäyte - vasta kunnostettu namujen namu!

Olen etuajassa, ja jutustelemme ovimies/turvamiehen kanssa. Kaveri on nelikymppinen, ja kertoo palvelleensa parin vuoden asevelvollisuuspestinsä Puna-armeijassa, Kaukoidässä.

Kysyn, kiusattiinko häntä. Kauhutarinoita Neuvostoliiton/Venäjän puna-armeijoista on kuulunut niin paljon.

Ei ollut kuulemma mitään ongelmia, vaikka oli ainut eestiläinen koko pataljoonassa. Oli palvellut radistina, kuten muuten minäkin aikoinani. Ilmeisesti Puna-armeijassakin sitten sähköttäjiksi valikoitui se fiksumpi porukka, kuten meillä Karjalan Prikaatissa. Ero tavallisiin komppanioihin oli silmiinpistävä, ja hyvä niin. Armeija-aika kului suuremmitta ongelmitta... (Fiksuilla tarkoitan tässä muita poikia meidän komppaniassamme, sillä kukapa nyt itseään kehuisi! Sehän olisi sangen omahyväistä!:))

Jutustelumme jälkeen käväisen vessassa siistiytymässä. Olen ilman muuta koko kontsertin huonoimmin pukeutunut asiakas, se oli tiedossa jo etukäteen Maihinnousutakki, villapaita, Ruotsin armeijan buutsit ja mustat reisitaskuhousut.

Tallinnan katujen rapa on roiskunut reisille housunlahkeissa polviin asti. Onneksi vessassa ei ole tungosta, ja saan käsipyyhkeillä siivottua pahimmat pois.

Sitten ylös saliin. Porukkaa lappaa kontserttiin siinä määrin, ettei kukaan kiinnitä epäsiistiin olemukseeni mitään huomiota. Livahdan paikalleni.

Mikä sali! Jos on Kadriorgin Palatsi kaunis ulkoa, eipä jää sisäpuolikaan jälkeen. Niska meinaa nyrjähtää katon maalausta katsellessa: Reheviä alastomia nymfejä luonnonhelmassa, kylpyhommissa metsälammella, joukossa pari sarvipäistä satyyriä... Venäjän hovissa näköjään osattiin arvostaa Lihallisiakin Nautintoja!

Yleisöstä ehkä puolet on suomalaisia. Valtaosin noita niin kutsuttuja "harmaita panttereita", hyvätuloisia ja vakavaraisia eläkeläisiä. Monilla heistähän on nykyään kakkoskodit täällä Talskussa.

Niin, siinä on ihmisryhmä, jolla nyky-Suomessa on asiat hyvin. Kaikkea on. Useasti enemmän kuin pystyy edes kuluttamaan. Toisaalta sitten nuoret ovat varsinaista pätkätyö -sukupolvea, ja kituuttelevat lainavaroin juuri siinä elämänvaiheessa, kun massia todella tarvittaisiin.

Toisaalta: Kuka sanoi, että elämä on reilua?

Bändi harppoo saliin keskikäytävää pitkin Anders Mustosen johdolla. Kaikki miespuolisia.

Anders Mustonen on niitä miehiä, joihin vuodet eivät näytä tekevän juuri mitään vaikutusta. Äijä näyttää samalta kuin on aina näyttänyt, viimeisen neljännesvuosisadan ajan.

Ilman mitään spiikkejä ekaan biisiin.

Hei! Tässähän on jotakin outoa! Tämänhän piti olla Vanhan Kirkkomusan kontsertti - oudolta kuulostaa...

Kurkistus vierustoverin käsiohjelmaan antaa vastauksen: Ensimmäinen kappale poikkeaa muusta ohjelmistosta. Elävän säveltäjän, Arvo Pärtin "Da pacem Domine".

Ohhoh! Kovaa kamaa! Tällaistako tämä paljon puhutun Pärtin musa on? Sanalla sanoen: Outoa. Myönteisessä mielessä. Pärtin musiikin sanallinen kuvaaminen olisi kuin jonkun fantastisen punaviinin kielellinen arviointi: Toivoton yritys. Mutta sanotaanko niin, että Arvo Pärtin musasta tyhmempikin - esimerkiksi allekirjoittanut - tajuaa, että nyt liikutaan Korkealla Henkisissä Sfääreissä... Spiritus Fortus! Täytyypä alkaa harrastamaan Pärtiä enemmänkin!

Lapsen itku takariviltä keskeyttää ensimmäisen Arvo Pärt -kokemukseni... Ensemble ottaa tilanteen rutiinilla, eivät ole moksiskaan. Minä sen sijaan käännän niskani 180 astetta nähdäkseni mikä ihmeen hässäkkä tuolla on menossa? Voi Herran tähden! Sillä yhdellä suomalaisella naisella on sylilapsi mukanaan! Ainoastaan suomalaiselle tai ruotsalaiselle naiselle tulisi edes mieleen jokin noin mielisairas idea: Raahata pikkulapsi tämmöiseen kontserttiin!

Nainen hymyilee vaivaantuneena. Ymmärtää sentään häipyä kakaroineen. Hyvästi!

Esitys jatkuu toinen toistaan viehkeimmillä, etupäässä ranskalaisperäisillä kipaleilla, joukossa joku sakslane, hispaanialane ja itaalialane. Naapurin käsiohjelmasta kurkkaan, että suuri osa sävelmistä on joko tuntemattoman tekijän tuotantoa tai traditsionaalisia adventtilauluja.

Bändissä on mukana pari laulajaakin, molemmat tenoreita.

Soitimissa löytyy erikoisia vanhoja instrumentteja: Erilaisia lyömäsoittimia, "pommerid, lokkflöödid, gamba ja dultsiaan".  Kiva kuulla niiden ääntä, tuulahduksia Keski-ajalta. Myös vetopasuuna on kivasti mukana kuvioissa.

Tulee kuitenkin ajatelleeksi, että jos musiikki - paras sellainen - on Taiteista korkein, niin toisaalta ihmisäänikin on instrumenteista jaloin.

Vähää vaille tunnin setin jälkeen orkka vetäisee vielä yhden "crescendo" - tyyppisen virityksen, kumartaa ja poistuu rivissä ripeästi keskikäytävää pitkin.

Palaavat vielä heittämään yhden encoren ja siinä se sitten oli.

Jos orkesterista tällainen maallikko jotakin uskaltaisi sanoa, niin vaikutelmaksi jäi tietty rutiininomaisuus. Ilmeisesti Hortus Musicus heittää keikkaa tiuhaan tahtiin, ja bändi tuntui toimivan sveitsiläisen kellon täsmällisyydellä. Miellyttävää oli, ettei yhtään sanaa lausuttu koko setin aikana. Hyvä niin. Selittämättä paras - musiikki puhukoon puolestaan.

Anders Mustosesta sekä kuulee että myös näkee, että miehellä ovat langat varmasti hyppysissään. Määrättyä ammattitaidon itsetietoisuutta on havaittavissa, samoin ripaus show -miehen elkeitä. Paikoitellen kuulsi läpi jopa jazzahtava improvisointi.

Tätä voisin kutsua Musiikiksi Korvilleni -sanan täydellisessä merkityksessä. Elämä on mennyt niin metelin - josta iso osa kevyen musiikin rämpytys-pakkosyöttöä - täyttämäksi, että pakopaikan tarjoaa vain täydellinen erämaan hiljaisuus, mistä sitä enää löytyy, tai sitten taidemusiikki. Tämän tyyppinen.

Eikä maksanut paljon. Lippu euroissa jotain vahan yli 6, josta Tallinkin asiakaskortilla vielä 10 prossan ale.

Ovella turvamies toivottaa Häid Pühi ystävällisesti. Vaihdamme pari sanaa itkuvälikohtauksesta. Turvamies hymyilee samalla tavalla kuin eestiläiset monissa muissakin yhteyksissä suomalaisten tyhmyydelle.

Jatkossa näillä Eestin -reissuilla täytyy hakeutua kontsertteihin useammin... Mitä useammin, sen parempi!

(JÕULUKUU 2005)