Jaa-a.

Siitä olikin aikaa, kun Mestari Fjodor Dostojevskin tuotantoon viimeksi tuli perehdyttyä. Ehkä kolmekymmentä vuotta. Taisi olla "Rikos ja rangaistus", starring ylioppilas Raskolnikov. Kerran 80 -luvulla tuli sitten silloisessa Lenskissä eräänä syyskuisena iltapäivänä etsittyä ja löydettyä Raskolnikovin oletettu kämppä, tai sen suljettu ovi. Kapuaminen kuudenteen kerrokseen erään Heinätorin lähistöllä sijaitsevan ränsistyneen talon rappusten ylätasanteelle. Ei pääsyä sisälle.Munalukko taisi riippua ovessa, ellen väärin muista.

"Kellariloukko" kulki niin sinnikkäästi mukana muutosta toiseen, vuosikymmenien ajan, että nyt tuntui hetki oikealta antaa teokselle tilaisuus sanoa sanottavansa. Aika päivittää tilanne Dostiksen osalta.

F.M. Dostojevski, tuo Suurista Venäläisistä Kirjailijoista ehkä synkkäilmeisin, ja kenties raskasmaineisin... "Kellariloukko" ( eli "Kirjoituksia kellarista") jota on mainittu "ensimmäiseksi eksistentialistiseksi romaaniksi". Kirja, joka teki suuren vaikutuksen jopa Friedrich Nietzscheen.

Suunnilleen ensimmäinen kolmasosa kirjasta pitkästyttävää jaarittelua. Välillä tosi tuskastuttavaa filosofis-loogista sekasotkua.

Kirjailija tuhlaa esimerkiksi sivutolkulla palstatilaa sen kysymyksen pohtimiseen, miksi osa ihmisistä tietyissä tilanteissa toimii selkeästi omaa etuaan vastaan, syynä "vapaudenkaipuu". Hoh -hoijaa...

Käsitteiden "toimenmies" ja "itsetutkistelija" välisten erojen ruotimiseen uhrataan niinikään runsaasti huomiota. Varsinaista perivenäläistä ruodintaa...

Kirjailijan - ja "Kellariloukon" päähenkilön - loppupäätelmä on armoton:

"Toistan, toistan korostetusti: kaikki harkitsevat toimenihmiset ovat siitä syystä toimeliaita, että he ovat tyhmiä ja rajoitettuja".

"Toimenmiesten" vastakohtana Dostojevski pitää sitten "itsetutkiskelijaa", "modernia ihmistä", "kehittynyttä eurooppalaisen sivistyksen läpitunkemaa ihmistä, ihmistä joka on "irtaantunut maasta ja kansan syvistä riveistä", kuten nykyään on tapana sanoa". Tälle nyky-ihmiselle on tyypillistä liika tietäminen, asioiden syy- ja seuraussuhteitten alituinen vatvominen, joka on omiaan lamauttamaan toimintakyvyn. "Kellariloukon" päähenkilön, todellisen nykyaikaisen anti-sankarin tavoin itsetutkiskelija on tuomittu harhailemaan labyrintissä - tai märässä lumisateessa Pietarin öisillä kaduilla. Nyrkkiä taskussaan puristaen, kostoa hautoen...

"Toimenmiehet" Dostojevskin mukaan "rajoittuneisuutensa johdosta katsovat ensiarvoisiksi syiksi ne, jotka ovat lähimpänä, mutta joilla on vain toisarvoinen merkitys, ja tällä tavoin he vakuuttuvat pikemmin ja helpoimmin kuin muut, että ovat löytäneet eittämättömän aiheen toimeliaisuuteensa, ja rauhoittuvat. Siinä on asian ydin. Sillä ennen toimintaan ryhtymistä täytyy olla ennenkaikkea täydellisesti rauhoittunut eikä saa olla jäljellä minkäänlaista epäluuloa. Mutta kuinka esimerkiksi minä voin rauhoittua? - Minä kehitän ajatuskykyäni, ja siitä johtuu, että minun kohdaltani jokainen alkuperäinen syy heti tuo mukanaan toisen, vielä alkuperäisemmän ja niin edelleen, loputtomiin". - Noinhan se menee. Ei oo helppoa, ei tosiaankaan!

"Itsetutkiskelijoilla" taas "Lopputuloksena on saippuakupla ja toimettomuus. Voi, hyvä herrasväki, kenties minä pidän itseäni viisaana ihmisenä vain siksi, etten koko elämäni aikana ole kyennyt mitään alkamaan enkä saattamaan loppuun. Olkoon, että minä olen lörpöttelijä, harmiton, vaivalloinen lörpöttelijä, kuten me kaikki. Mutta minkä ihminen sille voi, jos kerran jokaisen viisaan ihmisen suoranainen ja ainoa tehtävä on juuri lörpöttely, s.o. tietoinen asioiden turhanpäiväinen vatvominen".

Tyypillistä Dostojevskiä on "itsetutkiskelijoiden" kovan osan analyysi: "Kehittynyt ja normaali ihminen ei voi olla turhamainen olematta rajattoman vaativainen itseään kohtaan ja halveksimatta joskus itseään aina vihaan saakka".

Mestarin henkilöhistoriasta muistamme, että hänet nuoruudessaan tuomittiin kapinoinnista ammuttavaksi - ja armahdettiin aivan viime hetkellä karkoitettavaksi pakkotyöhön Siperiaan. Toisaalta Dostojevski kärsi myös epilepsiasta - ja tiettävästi väitti, että rajut kaatumatautikohtaukset auttoivat häntä "ymmärtämään elämää paremmin".

Kirjan alkuosan herkullisinta antia on Dostojevskin taiturillisilla siveltimenvedoilla piirtämä Pelkurin Muotokuva. Loukattu päähenkilö hautoo kostoa viholliselleen, yhdelle noista inhoamistaan "toimenmiehistä". Kostofantasioissa kuluu yö jos toinenkin. Kunnes rohkeutta on kasassa sen verran, että dramaattinen yhteentörmäys Nevskin ihmisvilinässä koittaa - eikä kyseinen korskea upseerismies edes huomaa "kostoa", kiitääpä vain eteenpäin junan lailla kohti uusia seikkailuja. Mikä häväistysten häväistys!

Mutta ei hätää, juuri häpeässähän piileekin dostojevskiläinen Hekuma:

"No niin, juuri näistä tuntemattoman tekijän aiheuttamista verisistä
loukkauksista, tästä pilkasta juuri saakin alkunsa nautinto, joka joskus saavuttaa korkeimman hekuman". Ja Dostojevski jatkaa: "Voiko kukaan omaa sisintään tutkiva ihminen tuntea minkäänlaista kunnioitusta itseään kohtaan? Voiko, voiko todellakaan tuntea lainkaan itsekunnioitusta sellainen ihminen, joka jopa omasta alennustilastaan on voinut löytää nautintoa?"

Kirjan jutustelunomaisessa alkuosassa lukija säpsähtää kuitenkin, kun yllättävä heitto Dostikselta keskeyttää filosofisen sekoilun. Kyseisessä kohdassa kirjailija torpedoi ajatuksen, että sivistys jotenkin tekisi meidät lempeämmiksi, ja ottaa esimerkiksi - Yhdysvallat! Todellakin, Dostojevskihän kirjoitti joskus Amerikan sisällissodan aikoihin. "Katselkaa ympärillenne: verta vuodatetaan virtanaan ja kaiken lisäksi iloisesti kuin samppanjaa. (...) Katsokaa Pohjois-Amerikkaa, tuota ikuisiksi ajoiksi perustettua liitoutumaa". - Ajatus on todellakin hatkähdyttävä, tämän päivän perspektiivistä: Ei niinkään kauan, ainoastaan toistasataa vuotta sitten, Amerikassa raivosi mitä julmin sisällissota. Nyt sama maa on jo vuosikymmeniä ollut valmis lähettämään sotilaita "taistelemaan Rauhan ja Vapauden puolesta" kaikkeinetäisimpiinkin maailmankolkkiin. Nopeastipa muuttui kuvio.

"Kellariloukon" alkuosasta löytyy pieniä helmiäkin, kaiken väsyttävän filosofisen sekasotkun seasta - sekasotkun, jonka kirjailija/kertoja toki muistaa venäläiseen tapaan säännöllisin väliajoin keskeyttää toteamuksella "Mutta suokaa anteeksi, hyvä herrasväki, tämä poikkeamiseni aiheesta!". Just joo...

Dostojevski käsittelee nasevasti "sivistyksen" ja väkivallan suhdetta. Kas näin: " Sivistys saa ihmisessä aikaan vain tunteiden monipuolistumista - eikä ehdottomasti mitään muuta. Ja kehittäessään tuota monipuolisuutta ihminen vielä kenties päätyy siihen, että verenvuodatuksestakin löytää nautintoa. Sellaistahan on jo tapahtunut. Oletteko huomanneet, että kaikkein raffinoidummat verenvuodattajat ovat meikein aina olleet kaikkein sivistyneimpiä miehiä, joiden kengännauhoja kaikenlaiset Attilat ja Stenka Razinit eivät olleet kyllin arvokkaita solmimaan; ja jos edelliset eivät pistä silmään niin selvästi kuin Attila ja Stenka Razin, niin se johtuu juuri siitä, että heitä tapaa liiankin usein, he ovat liian tavallisia ja siksi vilahtavat ohi huomaamatta". - Silkkaa asiaa, Dostis!

Yllättäen kirjan "vauhti" paranee toisessa osassa, nimeltään "Märkää lunta".

Lukija huomaa, että synkkänä kirjoittajana pidetty Dostojevskihan onkin melkoinen humoristi, paikoitellen esikuvansa Nikoli Gogolin veroinen pilkkakirves. Ja nimenomaan ivan, pilkan ja satiirin kaikki lukemattomat eri sävythän ovat venäläisen kirjallisuuden erästä ominta, rikkainta antia.

Tämä juuri onkin kirjan suurin yllätys: löytää huumoria Dostojevskiltä! Niitä viimeisiä paikkoja, josta sen luulisi löytävänsä, kiitos Fjodorin sekä maineen että ulkonäön.

Mutta totta se on:

Aivan hervotonta läppää heittää Dostojevski kirjan toisen osan pitkässä kohdassa, jossa juopunut päähenkilö epätoivoisesti yrittää päästä vanhojen koulutovereittensa - kaikki noita halveksimiaan "toimenmiehiä"- porukoihin mukaan. Todelliset tai kuvitellut "veriset loukkaukset" sinkoilevat ja koko ajan ollaan milloin ketäkin haluamassa kaksintaisteluun - perivenäläiseen tapaan. Suuria tunteita, suurta komediaa. Lukijan ällistyksellä ei ole rajoja: siis "syvällisen" kirjallisuuden Kuningas, Dostis, hallitsee tämänkin tyylilajin, farssin! Miksi kukaan ei ole kertonut asiasta aikaisemmin! Tämä puoli Dostojevskissä on sivuutettu kokonaan!

"Kellariloukon" loppua kohden kirja alkaa yhä enenevässä määrin keskittyä prostituutio -teemaan.

"Irstailut", kuten hän nimittää, alkavat vastustamattomalla voimalla vetää anti-sankariamme puoleensa. Kas näin:

"Ja olisinko minä voinutkaan tyytyä kurjan konttoristin yksinkertaiseen, banaaliin, tavanomaiseen irstailuun ja kestää kaiken siitä johtuvan saastan! Mikä siinä olisi silloin houkutellut minua ja viekoitellut öisin kaduille?".Ja sitä rataa.

Fiaskoksi muodostuneen "toimenmiesten" parissa vietetyn illan jälkeen päähenkilö huomaa heräävänsä prostituoitu Liisan vierestä. Nimestään huolimatta Liisa ei kuitenkaan ole suomalaisprostituoitu, vaikka Pietarin prostituoiduista suuri osa nimenomaan meikäläisiä olikin vallankumousta edeltävällä ajalla. Historiallinen fakta, josta on nyky -Suomessa katsottu parhaimmaksi etupäässä vaieta... Vähän liian kiusallista ehkä toisille.

Herkullinen on "Kellariloukon" kuvaus ankarasti bailanneen päähenkilömme heräämisestä Liisan vierestä:

"... Jossakin seinän toisella puolella kahisi kello kuin raskaan painon alla, ikäänkuin joku olisi kuristanut sitä. Luonnottoman kauan kestäneen kahinan jälkeen seurasivat kimeät, kehnot ja odottamattoman nopeat lyönnit; - ikäänkuin joku olisi yht'äkkiä hypähtänyt esiin jostakin. Kello löi kaksi. Havahduin, vaikka en ollutkaan nukkunut, vaan maannut puolihorroksissa. Kapea, ahdas ja matala huone, jossa oli valtavan iso vaatekaappi ja joka oli täynnä pahvilaatikoita, rättejä ja kaikenlaista vaaterojua, oli melkein pimeänä. Kynttilänpätkä, joka paloi pöydällä huoneen toisessa päässä, oli sammumaisillaan ja tuikahteli heikosti sillöin tällöin. Hetken kuluttua olisi täysin pimeää. Ei kulunut pitkää aikaa, kun olin jo täysin tajuissani; muistin heti kaikki vaivattomasti, ikäänkuin nuo ajatukset olisivat vahtineet minua rynnätäkseen kimppuuni. Horroksessakin ollessani muistissa pysyi aivankuin jokin kohta, jota ei voinut unohtaa ja jonka ympärillä unikuvani raskaasti kiersivät. Mutta kummallista oli tämä: kaikki, mikä minulle oli tapahtunut sinä päivänä, tuntui minusta nyt herätessäni hyvin, hyvin kaukaiselta ikäänkuin olisin kokenut sen jo kauan aikaa sitten.

Pää tuntui sumuiselta. Jokin ikäänkuin leijaili yläpuolellani ja hipoi minua, kiihotti minua ja teki minut rauhattomaksi. Tuska ja harmi kasvoi minussa jälleen ja etsi purkaantumistietä. Äkkiä näin vierelläni avoinna olevan silmäparin, joka tarkasteli minua uteliaasti ja vakavasti. Se oli kylmän tunteeton, yrmeä katse, joka tuntui hyvin vieraalta; se painoi mieltäni.

Synkkä ajatus heräsi aivoissani ja kulki koko ruumiini läpi jonkinlaisena ilkeänä tunteena muistuttaen sitä tunnetta, jonka usein kokee astuessaan kosteaan ja tunkkaiseen kellariin. Vaikutti jollakin tavoin luonnottomalta, että juuri nyt nuo silmät halusivat tarkastella minua. Muistin myös, etten kahden tunnin aikana ollut sanonut tuolle olennolle sanaakaan, enkä lainkaan ollut pitänyt sitä tarpeellisenakaan; siitäkin olin äsken ollut tyytyväinen. Sitävastoin nyt äkkiä huomasin kuinka järjetön, inhottava kuin hämähäkki, oli tuo intohimo, joka ilman rakkautta karkeasti ja häpeämättä alkaa suoraan siitä, mikä on oikean rakkauden kruunu. Katselimme kauan toisiamme, mutta hän ei kääntänyt katsettaan eikä muuttanut silmiensä ilmettä, niin että minusta alkoi lopulta tuntua jostakin syystä kammottavalta.

-Mikä sinun nimesi on? kysyin äkkiä saadakseni tuon kaiken loppumaan. -Liisa, - hän vastasi melkein kuiskaten, mutta töykeästi ja käänsi katseensa pois. Minä olin hetken aikaa vaiti. - Onpa tänään ruma saa... lunta ... inhottavaa! sanoin puoliksi itsekseni, panin käsivarteni surumielisesti niskani taakse ja katselin kattoon. Hän ei vastannut. Kaikki tuntui niin rumalta. - Oletko täältäpäin kotoisin? kysyin hetken kuluttua, melkeinpä vihaisesti ja käänsin hieman päätäni häneen päin.
- En.
- Mistä sitten.
- Riiasta, hän vastasi vastahakoisesti.
- Saksalainen?
- Venäläinen.
- Oletko ollut kauankin täällä?
- Missä?
- Talossa.
- Kaksi viikkoa. Hänen äänensävynsä tuli yhä yrmeämmäksi. Kynttilä oli
sammunut kokonaan; en voinut erottaa hänen kasvojaan.
- Onko sinulla isä ja äiti?
- Kyllä... ei ... on.
- Missä he ovat?
- Siellä Riiassa.
- Keitä he ovat?
- Muuten vain.
- Miksi sanot muuten vain? Keitä he ovat, mikä on heidän ammattinsa?
- Pikkuporvareita.
- Oletko aina asunut heidän luonaan?
- Kyllä.
- Kuinka vanha sinä olet?
- Kaksikymmentä.
- Miksi lähdit heidän luotaan?
- Muuten vaan.
- Tuo "muuten vaan" merkitsi: anna minun olla, tuo on ällottävää. Olimme
vaiti molemmat."

Niin, siitä se alkaa. Tutustuminen nk. "maailman vanhimman ammatin" harjoittajaan. Monille tuttu tilanne. Kirjan loppuosaa hallitseekin sitten päähenkilön epätoivoinen suhde Liisa -prostituoituun.

Ne normaalit kuviot: Yritys "pelastaa" tuo tyttö. Yritys paasata tytölle "järkeä". Rakastuminen ja ero, katoaminen kukin tahoilleen. Ei mitään uutta auringon alla.

Mielenkiintoista on, että Liisa teitittelee asiakastaan, joka puolestaan sinuttelee tyttöä. Toinen kiintoisa yksityiskohta kertomuksessa on maininta eräästä 15 vuotiaasta tytöstä 'täysikasvuisena". Vaikka toistasataa vuotta sitten lapset kehittyivät useita vuosia myöhemmin kuin tänä päivänä - jolloin rikosoikeudellisesti 15 vuotiastakin pidetään "lapsena", olipa tilanne miten nurinkurinen hyvänsä. Tästä aiheestahan lööppikamaa riittää, viimeisimpänä tuolta Toijalan seuduilta...

Näin saarnaa miekkosemme Liisalleen:

"Eikö sinusta itsestäsi tosiaankaan ole paha olla täällä? Ei, ilmeisesti riippuu paljon tottumuksesta! Piru vieköön, minkälaiseksi tottumus voi ihmisen saattaa! Mutta luuletko sinä tosiaakin vakavissasi, ettet koskaan vanhene, että olet aina kaunis ja että sinua pidetään täällä ikuisesti? Minä en lainkaan tahdo puhua siitä, että täälläkin on saastaista... Mutta muuten minä haluan puhua sinulle tästä sinun nykyisestä elämästäsi; nythän sinä olet nuori ja kaunis ja hyvä, sinulla on sielu ja tunteet, mutta tiedätkö, että kun minä äsken havahduin horroksestani, minusta heti tuntui inhottavalta olla täällä sinun kanssasi! Vain ollessaan humalassa voi tulla tänne. Mutta jos sinä olisit muualla, asuisit kuten kunnialliset ihmiset ainakin, niin minä kenties en vain liehittelisi sinua, vaan suorastaan rakastuisin sinuun, olisin iloinen katseestasikin ja sanastasikin; odottelisin sinua portillasi, seisoisin polvillani sinun edessäsi; pitäisin sinua morsiamenani, ja pitäisin sitä lisäksi suurena kunniana. Minä en rohkenisi ajatella mitään epäpuhdasta sinusta. Mutta täällä minä tiedän, ettei minun tarvitse muuta kuin viheltää ja sinun on tultava mukaani tahdoitpa tai et, enkä minä silloin tyydy sinun tahtoosi vaan sinun on taivuttava minun tahtooni. Kehnoinkin talonpoika voi mennä työmieheksi jonnekin, mutta hän ei tee itsestään orjaa, ja hän tietää sitäpaitsi määräaikansa. Mutta mikä on sinun aikasi? Ajattelehan vain: mitä sinä uhraat täällä itsestäsi? Mitä orjuutat? Sielusi, sielusi, jota et enää vallitse. Sen sinä teet orjaksi yhdessä ruumiisi kanssa! Annat rakkautesi jokaisen juopporatin häväistäväksi! - Rakkaus! Mutta rakkaushan on kaikki, sehän on jalokivi, sehän on neitsyyden aarre! Saavuttaakseen tuon rakkauden monet ovat valmiit uhraamaan henkensa, valmiit kuolemaan. Ja mikä on rakkautesi arvo nyt? Sinä olet ostettu kokonaan, kertakaikkisesti, ja miksi silloin pitäisi pyrkiäsaavuttamaan rakkautta, kun ilman sitäkin kaikki on sallittua. Tämähän on suurin loukkaus, mikä voi kohdata nuorta tyttöa, käsitätkö sinä? Minä olen kuullut, että teidän, typerien kanojen, mieltä muka hyvitetään, sallitaan teidän pitää omia, rakastajianne. mutta sehän on pelkkää hassuttelua, pelkkää petosta, pelkkää teidän pilkaamistanne, ja te uskotte siihen? Rakastaako tuo rakastaja teitä todellakin? Enpä usko! Kuinka hän voisi rakastaa teitä, kun hän tietää, että sinut voidaan minä hetkenä tahansa kutsua hänen luotaan pois? Hän olisi lurjus tästä syystä! Kunnioittaako hän sinua hiukkaakaan? Mitä sinulla on yhteistä hänen kanssaan? Hän pilkkaa sinua ja varastaa sinulta - siinä on koko hänen rakkautensa! Saat olla kiitollinen, ettei hän vielä kaiken lisäksi lyö sinua. Kenties pieksääkin. Kysyhän joskus häneltä, jos sinulla on tuollainen rakastaja, haluaisiko hän mennä naimisiin kanssasi. Ja hän varmasti nauraa vasten naamaasi, ellei suorastaan sylje päällesi tai lyö sinua, ja siksi hän itse ei ole penninkään arvoinen. Ja mitä varten sinä kuvittelet uhraavasi koko elämäsi täällä? Siitäkö syystä, että sinulle juotetaan täällä kahvia ja syötetään hyvin? Ja mistä syystä sinua sitten syötetään hyvin? Joku kunniallinen tyttö ei saisi palaakaan kurkustaan alas, koska hän tietää mitä varten täällä syötetään hyvin. - Sinä olet velkaa tänne ja tulet aina ja ikuisesti olemaan velkaa siihen asti, kunnes vieraat alkavat ylenkatsoa sinua. Ja se tapahtuu hyvinkin pian, älä luota liikaa nuoruuteesi, sillä se kiitää täällä ohitse tuulispäänä ja sitten sinut ajetaan pois. Eikä riitä sekään, että sinut ajetaan ulos, vaan jo kauan sitä ennen alkaa emäntäsi riidellä kanssasi, moittia sinua, sättiä sinua - ikäänkuin et sinä olisi hänen takiaan menettänyt terveyttäsi, uhrannut hänen vuokseen nuoruuttasi ja sieluasi, vaan aivan kuin sinä olisit saattanut hänet perikatoon, keppikerjäläiseksi ja varastanut hänet tyhjiin. Ja sinun on turha luottaa kenenkään apuun: sinun toverisi hyökkäävät myös kimppuusi, ollakseen emännälle mieliksi, sillä kaikki täällä ovat orjia ja ovat aikoja sitten menettäneet omantuntonsa ja säälintunteensa. He ovat tulleet läpeensa kehnoiksi. Inhottavampia, saastaisempia, loukkaavampia sättimisiä ei ole maan päällä. Ja kaiken sinä uhraat täällä jättämättä jälkeesi mitään - terveytesi ja nuoruutesi ja kauneutesi ja toiveesi. Kaksikymmen vuotiaana sinä tulet näyttämään kolmikymmenviisivuotiaalta ja saat kiittääJumalaa, jos olet pysynyt terveenä. Sinä ehkä nyt luulet, ettei sinun tarvitse tehdä työtä, että kaikki on pelkkää huvia! Mutta tämän raskaampaa pakkotyötä ei ole koko maailmassa eikä ole koskaan ollutkaan. Sydämesi sulaa kyyneliin. - Etkä sinä rohkene sanoa sanaakaan, et puolta tavuakaan kun sinut ajetaan täältä pois; sinä lähdet kuin rikoksen tehnyt. Sinä menet toiseen samanlaiseen paikkaan, sitten kolmanteen, sitten jälleen johonkin ja päädyt vihdoin Sennaja -torin varrelle. Ja siellä ei kukaan välitä vaikka sinua lyödään; se on sitä sikäläistä ystävällisyyttä, siellä ei vieraasi voi hyväillä sinua ensin lyömättä sinua. Sinä et usko, että siellä on niin inhottavaa? Menehän joskus käymään siellä, ehkäpä näet omin silmin."

Huh-huh! Olihan varsinainen saarna! Eikä ylläoleva ole edes koko saarna! Mutta eiköhän tuostakin tyylilaji jo käy selväksi.

Entä mikä on Liisan reaktio? No mitäpä voi kaksikymmen vuotiaalta tytöltä tuollaisen purkauksen jälkeen odottaa?

" (...) kun olin saavuttanut tehokkaan tuloksen, minä pelästyin. Ei, minä en ole koskaan en koskaan ollut sellaisen epätoivon todistajana! Hän makasi pitkin pituuttaan, kasvot painettuina syvälle pielukseen ja hän oli molemmin käsin lujasti tarttunut siihen. Hänen rintansa oli halkeamaisillaan. Koko hänen nuori ruumiinsa vavahteli kuin kouristusten vallassa. Rintaan patoutuneet nyyhkytykset painoivat, raastoivat häntä ja äkkia purkautuivat valituksina ja huutona. Silloin hän painoi päänsä yhä syvemmälle pielukseen: hän ei tahtonut, että kukaan täällä, yksikään elävä sielu saisi tietää hänen kärsimyksistään ja kyyneleistään. Hän repi pielusta hampaillaan, hän puri kätensä verille (näin sen myöhemmin), hän upotti sormensa auenneisiin palmikkoihinsa, pidätti hengitystään ja puri hampaansa yhteen."

Sitten Liisalle tulee tarve näyttää, että häntäkin on joskus ihailtu, rakastettu. Liikuttavasti Liisa tuo näytille jonkun häneen aikanaan Riikassa ihastuneen ylioppilaan tunteikkaan kirjeen.

Etc. etc. etc.

Viimeistään kirjan tässä vaiheessa lukija ihmetteleiksen, miksi kummassa Dostojevskia on pidetty niin 'vaikeana' kirjailijana? Mitä vaikeata tässä on? Inhimillistä draamaa vain.

Päähenkilön suhde prostituoitu Liisaan jatkuu...Ihmekös tuo, tuollaisen kohtauksen jälkeen. Niin aina.

Sankarimme antaa Liisalle osoitteensa (mitä tekoaan tietenkin luonteensa mukaisesti katkerasti katuu, kuten kaikkea muutakin) ja pyytää tyttöä vierailulle.

Seuraa päivätolkulla tilanteen vatvomista siellä yksinäisessä kellariloukossa. Umelmointia tulevasta suhteesta.

"Minä pelastan Liisan - ajattelin - ja se aiheutuu siitä, että hän käy usein luonani ja minä puhun hänelle... Minä kehitän häntä, sivistän hänet. Vihdoin huomaan, että hän rakastaa minua, rakastaa intohimoisesti.(...) Mutta nyt, nyt sinä olet minun, osa minusta, sinä olet viaton, kaunis, sinä olet ihana vaimoni.

Ja kotiini rohkeasti ja vapaasti astu emäntänä!".

Voi piruparkaa.

Muistuu mieleen eräs virolainen prostituoitu, joka kertoi jonkun suomalaisen tyypin vastaavasta käytöksestä. Heppu oli seurannut häntä Etelä-Viroon asti "missiollaan". Kyseisen prostin kommentti hemmosta: "Hullu!".

Kun Liisa sitten suvaitsee saapua vierailulle, osaa lukija jo tässä vaiheessa kirjaa, perehdyttyään melkein kahdensadan sivun verran anti-sankarimme kimuranttiin sielunelämään, odottaa pahinta tapahtuvaksi.

Niinhän siinä tietenkin käykin. Sen täytyi tapahtua! Hermokohtaus, itkua, huutoa, kipeä naintikohtaus, hiljaisuus, häväistys, Liisan häipyminen takaisin Pietarin pimeille kaduille: märkään lumisateeseen. Pöydällle hän jättää päähenkilön tyrkyttämät setelit.

Eikä anti-sankarimme olisi todellinen dostojevskiläinen hahmo, ellei Liisan kalsean "Hyvästi!" ilmoituksen jälkeen tapahtuisi seuraavaa:

"(...) hetken kuluttua häpeissäni ja epätoivoisena ryntäsin Liisan jälkeen. Minä avasin käytävään johtavan oven ja kuuntelin. - Liisa! Liisa! minä huusin portaikkoon arasti, puoliääneen. Vastausta ei tullut, minä olin kuulevani hänen askeleensa kaikuvan alimmilla portailla. - Liisa! huusin kovemmin. Ei vastausta. Mutta samassa kuulin, kuinka alhaalla avattiin vinkuva, tiukka lasisruutuinen ulko-ovi ja jälleen suljettiin tiukasti. Kaiku kiiri portaikossa! Hän oli mennyt. Minä palasin mietteissäni huoneeseeni. Mieleni tuntui äärettömän raskaalta."

Niin venäläistä, niin venäläistä...

Väistämättömään katastrofiin päättyvän Liisa -episodin jälkeen hahmomme palaa yksinäisyyteensä, kävelemään hermostuneena edestakaisin ahtaassa kellariloukossaan, kehitellen tietenkin uusia mietteitään. Tyyliin:

"Mitä me joskus meluamme? Miksi joskus oikuttelemme? Mitä me haluamme? Emme itsekään tiedä miksi ja mitä! Meille itsellemmehän on pahempaa, jos oikukkaat pyyntömme täytetään. Koettakaa esimerkiksi suoda meille enemmän itsenäisyyttä, antakaa kenelle tahansa meistä vapaat kädet toimia, laajentakaa toimintamahdollisuuksien piiriä, lieventäkää holhousta, niin me ... vakuutan teille, - niin me heti pyydämme päästä taas takaisin holhottaviksi".

Oikein, Fjodor! Juuri noinhan se menee!

Eräs kiinnostava sivujuonne kertomuksessa on päähenkilömme suhde palvelijaansa, Apolloon. Niin, tuohon aikaanhan jopa "Kellariloukon" päähenkilön kaltaisilla pikkuvirkamiehillä Venäjällä oli palvelija - ja minkälainen "palvelija" tämä Apollo onkaan! Antakaamme "isäntä" -raukan itse kertoa Apollostaan:

"Kaiken kukkuraksi Apollo aiheutti silloin minulle paljon harmia röyhkeydellään. Olin vähällä menettää kaiken kärsivällisyyteni! Hän oli ruttotauti, ruoska, jonka Kaitselmus oli lähettänyt rangaistuksekseni. Kahden vuoden ajan olimme jo taistelleet keskenämme, ja minä vihasin häntä. Tuskin ketään koko maailmassa olen vihannut niin paljon kuin häntä, varsinkin määrättyinä aikoina. Hän oli keski-ikäinen, arvokkaan näköinen mies, joka vapaa-aikoinaan teki räätälintöitä. Mutta jostakin tuntemattomasta syystä hän halveksi minua äärettömästi ja katseli minua sietämättömän ylimielisesti. Muuten, hän tarkasteli kaikkia ylimielisesti. Kun vain näki tuon vaaleatukkaisen, sileäksi suitun pään, tuon kiharan, jonka hän oli kammannut otsalleen ja voidellut ruokaöljyllä, tuon lujapiirteisen suun, V:n muotoiseksi yhteenpuristetut huulet - silloin tiesi, että siinä on olento, joka ei milloinkaan ollut epävarma itsestään. Hän oli pedantti, suurin pedantti mitä minä milloinkaan olen tavannut, ja lisäksi niin itserakas, että kenties vain Aleksanteri Suuri olisi vetänyt hänelle vertoja. Hän oli rakastunut jokaiseen nappiinsa, joka kynteensä, - nimenomaan rakastunut ja hän näytti myös siltä! Hän käyttäytyi minua kohtaan täysin despoottisesti, puhui minulle tavattoman vähän, ja kun hän sattumalta katsahti minuun, oli hänen katseensa luja, ylevän itsevarma ja aina pilkallinen, mikä saattoi minut välistä raivon valtaan. Hän suoritti tehtävänsä ikäänkuin olisi osoittanut minua kohtaan mitä suurinta armoa. Sitäpaitsi hän ei tehnyt minun hyväkseni oikeastaan mitään eikä lainkaan pitänyt edes velvollisuutenankaan tehdä mitään. Ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö hän pitänyt minua maailman suurimpana idioottina, ja jos hän "pitikin minua luonaan", niin se johtui vain siitä, että hän voi saada minulta palkan kuukausittain. Hän oli suostunut "olemaan tekemättä mitään" luonani seitsemästä ruplasta kuukaudessa. Paljon syntejä annetaan minulle anteeksi hänen vuokseen. Vihani häntä kohtaan saavutti joskus sellaiset mittasuhteet, että olin vähällä saada kouristuskohtauksen hänen kävelytapansa vuoksi. Mutta kaikkein inhottavinta minusta oli hänen sammaltava puheensa. Hänen kielensä oli pitempi kuin olisi pitänyt olla, tai jotain sellaista..." - No niin, ehkä tämä katkelma riittää. Isännän ja palvelijan suhde taisi tulla jo selväksi. Kaiken huipuksi "isännällä" on suunnattomia vaikeuksia suoritua palkanmaksuvelvollisuudestaan Apolloa kohtaan - seikka, jota jälkimmäinen härskisti käyttää hyväkseen osapuolten välisessä henkisessä sodassa.

Fjodor Dostojevskin romaani "Kellariloukko" on ikuisesti ajankohtainen, hauska ja mielenkiintoinen kirja. Outoa on, että kirjassa esiin tulevat kaksi uutta puolta Dostojevskin kirjailijakuvassa, nimittäin huumori ja prostituutio -teema, on "virallisessa" kirjallisuusopetuksessa ja -historiassa kyetty vaikenemaan.

Dostojevskin kirjallisesta tyylistä yksi pieni havainto: Mitä tyypillisimpään venäläiseen tapaan hänkin viljelee huutomerkkejä suorastaan ylenpalttisen runsaasti. Voisi jopa ajatella, että jos vaikkapa jollekin koneelle annettaisiin tehtäväksi tunnistaa käännöstekstin alkuperäinen kieli ilman että mitään asiayhteydestä johtuvaa vinkkiä olisi käytettävissä, huutomerkkien frekvenssitiheys paljastaisi tekstin venäläislähtöiseksi.

Mikäli tämä stoori ketä kiinnostaa, voi teoksen muuten mainiosti aloittaa suoraan tuosta "Märkää lunta" -nimisestä toisesta osasta. Skippaamalla ensimmäisen osan filosofiset lätinät ei niin paljon menetä. Toki nekin voi lukaista, osaapahan sitten nauttia Mestarin sanataiteesta sitä enemmän, kun tarina myöhemmin kunnolla pääsee vauhtiin.

V.I. Leninin sanoin, ystävät: "Lukekaa, lukekaa, lukekaa!".

(KESÄKUU 2006)