|
Georges Simenon: Intiimit muistelmat |
 |
|||
| Mies, jolla oman rehentelynsä mukaan oli 10 000 naista - joista
kuulemma 80% prostituoituja. Maailman luetuin ja käännetyin kirjailija:
Satoja romaaneja, novellikokoelmia, muistelmateoksia,
reportaasikirjoja. Painosmäärä miljardiluokkaa. Legendaarisen, ikuisen
Komisario Maigret - hahmon luoja. Tusinoittain elokuvasovituksia
kertomuksista. Aikansa superjulkkis, Jet-Settiä. Monimiljuunikko. Errol Flynnin ohella ehkä eräs eniten maksullisiin fyrkkaa polttaneista hepuista - mielenkiintoista. Äijästä täytyy saada tietää lisää... Onhan mieheltä peräisin sekin kuuluisa toteamus, jotta "seksi on ainoa mahdollinen tapa kommunikoida naisten kanssa". Georges Simenonin (1903 - 1989) omaelämänkerta "Intiimit muistelmat" (Mémoires intimes, 1981) on yli viisisataasivuinen järkäle. Onneksi Loisto -sarjassa julkaistiin muutama vuosi sitten muisteluiden kevyt pokkariversio - kovakantisen mukana kuskaaminen kävisi jo työstä. Tartumme ahnaasti kirjaan. Ennakkoaavistus kertoo, jotta luvassa on tekopyhyys- ja kaksinaismoralismivapaata kerrontaa. Toden totta, heti sivulta 11 alkaen käy tyylilaji selkeäksi: "Minulla oli nälkä, ei vaan ruoan nälkä: minä ahmin auringonsäteitä talojen seiniltä, puiden lehvistä, ihmisten kasvoilta, ahmin vastaantulevia naisia, joiden keinahtelevat lanteet riittivät aiheuttamaan kivistävän erektion. Montakohan kertaa tyydytin rakkaudennälkääni hiukan vanhempien tyttöjen avulla, milloin missäkin, kivitalon portaikossa tai pimeällä kadulla? Tai pujahdin vaivihkaa johonkin noista taloista, joiden ikkunassa istui kutomassa viilipyttymäisen rauhallinen, enemmän tai vähemmän lihava ja himottava nainen, joka veti asiakkaan saatuaan kellahtavat verhot ikkunan eteen". - Sillä lailla! Hyvin alkaa stoori! Ratkaiseva askel on otettu, paluuta teeskentelyyn ei enää ole. Erinomaisen virkistävä tuulahdus, näinä aikoina, uusmoralismin nostaessa päätään... Mies, joka sittemmin ansaitsi omaisuuksia kirjoillaan - osaten todellakin myös panna tienestinsä kiertoon - eli lapsuutensa ja nuoruutensa vaatimattomissa oloissa. Köyhälle onni oli ehkä appelsiini, sittemmin työelämässä, aloittelevana reportterina, lapsesta saakka uneksittu polkupyörä. Ensi kosketuksensa Makeaan Elämään Simenon sai Ensimmäisen Maailmansodan jälkeen miehitysjoukkojen jäsenenä Aachenissa. Saksattaret työntelivät miljoonien saksanmarkkojen summia kottikärryillä ostoksille mennessään. Samaan aikaan 18 - vuotias Georges Simenon mässäili asetoveriensa kanssa kaupungin hienoimmissa ravintoloissa. Hyvää harjoitusta tulevien vuosikymmenien De Luxe -elämälle. Autoihin, asuntoihin, matkoihin ja naisiin tuhlaamalla tuhlannut Simenon korostaa muistelmissaan vaatimattoman elämän autuutta. Tämä on kuitenkin vain yksi kirjan omituisuuksista. Inhorealistisen herkullinen on kirjoittajan kuvaus isänsä kuolemasta: "Kun isäni kuoli, olin Gazette -lehden lähettämänä Antwerpenissä ja rakastelin kaukaista serkkutyttöä tuhruisessa päivähotellissa". Viimeinen kohtaaminen isävainaan kanssa: "Isäni makasi vuoteessa täysissä pukeissa, kädet ristissä rinnalla. Vastenmielisyyttä tuntien painoin huuleni hänen kylmälle ohimolleen". Simenon oli yhdeksäntoista. Oli aika karistaa Belgian pölyt jaloista. Pariisi odotti, tiedossa oli erään aikoja sitten unohtuneen silloin kuuluisan kirjailijan sihteerin toimi. Lehdille jatkokertomuksina myydyt tarinat alkavat saada lukijoita. Pariisin ajoista alkoi Georges Simenonin sittemmin legendaariseksi muodostunut työtahti - kirjoittaminen oli hänelle ilmeisen helppoa. Simenon suorastaan suoltamalla suoltaa stooreja. Taloudellista menestystäkin alkaa tulla. Nuoruuden avioliitto Tigyn kanssa. Eräältä Pariisin -kauden kesälomalta Normandiasta Simenon löytää kahden hengen perheelleen Pariisiin taloudenhoitajan, vielä teini-ikäisen ilmeisen yksinkertaisen maalaistyttö Boulen ("Pallo"). "Minussa heräsi pian häntä kohtaan uteliaisuus, sitten kiintymys ja lopulta halu". Halu, tosiaankin - Boulesta on tuleva kirjailijan rakastajatar vuosikymmenien ajaksi: Avioliitot särkyvät, maat ja maanosast vaihtuvat, asuntoja tulee käytyä läpi kymmenittäin - mutta Boule säilyy lähes elämän loppuun asti, vieläpä "uskollisimmista uskollisimpana". Tai oikeastaan ainoana sellaisena. Pelimiehen elkeensä Simenon osoittaa jo elämänkertansa alussa tässä Boule -kuviossa: He asuivat mustasukkaisen Tigy -vaimon, joka oli ilmoittanut tekevänsä itsemurhan samana päivänä kun saisi tietää miehensä uskottomuudesta, ja taloudenhoitaja-rakastajar Boulen kanssa kolmistaan kahden huoneen asunnossa! Jotakin ajasta ja ranskalaisesta kulttuurista kertoo, että Simenon ja Boule -rakastajatar paitsi nussivat, myös teitittelevät toisiaan halki vuosikymmenien. Perheenlisäystä on kuitenkin tulossa. Georges Simenon on onnensa kukkuloilla isäksi tulonsa johdosta. Lapset ovatkin hänelle loppuelämän ajan erityisen läheisiä. Näin hän ainakin uskottelee lukijalle. - Vaimojen kanssa on sitten sitäkin vaikeampaa... Mielenkiintoinen yksityiskohta elämänkerrassa on kirjailijan 37 -vuotiaana saama vakava varoitus lääkärikunnan edustajalta. Tämä lupasi ehkä pari vuotta elinaikaa, mikäli Simenon jättäisi alkoholin, tupakoinnin sekä naiset kaikki pois - ja heti! No, näinhän ei tietenkään tapahtunut, vaan Simenon seurusteli kaikkien kolmen kanssa vielä vuosikymmenien ajan, elipä korkeaan, yli kahdeksankymmenen vuoden ikään asti. Pikakelauksella läpi sotavuosien. Simenon perheineen viettää ne Saksan miehittämällä alueella Ranskassa. Mainittavia urotekoja hänellä ei ole kerrottavanaan. Kirjailija joutuu kuulusteluihin, häntä epäillään juutalaiseksi. Nimensä perusteella, kalskahtaahan "Simenon" niin läheisesti "Simeonilta"... Georges Simenon kiistää jyrkästi, ja todistelee asiaa sukupuullaan. No, tälle lukijalle jäi ainakin pieni epäilys. Juutalaisuutta on niin monenlaista, Belgiankin kaltaisessa maassa on tapahtunut sekoittumista. Ja onhan juutalaisuutta myöskin tietty elämäntapa ja -asenne... Kuvaus vapautetusta Pariisista panee toivomaan, että juuri tuolloin olisi saanut olla paikalla. Keväällä 1945 Pariisissa KEVÄTTÄ todellakin oli ilmassa. Tyttöjä sai mielin määrin - Simenonkin "sihteereitä" halunsa mukaan. Riitti, kun oli tarjota katto pään päälle ja vähän ruokaa. Tässä erään työsuhteen alku: " - Oletteko yksin Pariisissa? - Tällä hetkellä olen. Kerroin, että sihteerini oli juuri lähtenyt. - Tahdotteko, että tulen tilalle? - Koska niin? - Vaikka heti. Käyn vain hakemassa muutamia tavaroita. Asia järjestyi siis mitä mutkattomimmin, sota kai sen oli opettanut. (...) Eipä kestänyt kauan ennen kuin olimme pienessä palvelijanhuoneeessa, jossa oli pelkkä rautasänky ja mukavuudet käytävän päässä. Hän mukautui kaikkeen. Niin minäkin." Ei siinä paljon työehtosopimuksia kyselty! Kirjailijan on kuitenkin aika jättää Vanha Manner ja suunnata Uuteen Maailmaan, jossa Simenon perheineen viettääkin vuosikausia. Lähdön syytä muistelija ei mainitse. Googlesta selviää, että kyse oli eräänlaisesta pakomatkasta: Simenonia odottivat kuulustelut yhteistoiminnasta miehittäjän kanssa sodanaikaisessa Ranskassa. Mutta mitäpä noita muistelemaan, harmittavia takaiskuja, pieniä mittatappioita... 
Googlesta löytyy sekin, että Simenonilla perheineen oli sota-aikana
varsin lokoisat oltavat Ranskassa. Aika näkyy kuluneen normaaliin
tapaan kirjoittamalla ja hässimällä. Isossa talossa hyvin syöden ja
juoden. Miehittäjän kanssa kustannus- ja filmausoikeuksista
neuvotellen. Opportunisti mikä oppurtunisti - Muisti, etenkin
omaelämänkerturin, on valikoiva.Reitti Ison Veden tuolle puolen käy Lontoon kautta, missä laivaa odotellessa Simenon tyylilleen uskollisena harrastaa öisiä retkiään. Tutkimusten tulos: "Totesin, etteivät englannittaret ole lainkaan niin litteitä ja kylmiä kuin väitettiin." Aviliitto Tigyn kanssa on jo käytännössä finaalissa. Simenon on noihin aikoihin 42 -vuotias, miehuutensa parhaassa iässä. Menestystä ja rahaa. Uudella Mantereella perhe asettuu Kanadan puolelle, hankitaan maatila. Suhde Tigyyn, lasten äitiin, on kirjailijan omien sanojen mukaan pelkkä kaveruussuhde. Tai näin hän ainakin itselleen vakuuttelee - maksajan roolissa hän kuitenkin oli Tigynkin suhteen käytännössä koko loppuelämänsä ajan. Että sellaista kaveruutta. Simenonin "Suuri Suunnitelma" on ylläpitää perhettä Kanadan puolella, ahkeroida työnsä parissa, ja suunnata tarpeittensa mukaan New Yorkiin kohtaamaan "tielle sattuvia vapaita naisia". No, se toimiikin aikansa, ennekuin vastaan sattuu parisenkymmentä vuotta nuorempi kanadanranskalainen neiti D., jota Simenon aluksi on palkkaamassa "sihteerikseen". Tapansa mukaan. D:stä on sittemmin muodostuva sankarimme seuraavien lasten äiti, sekä myös hänen kohtalonsa... Kyse on intohimosta. Ikäänkuin ulkopuolisen tarkkailijan silmin Simenon näkee alusta asti suhteen hulluuden, muttei voi asialle mitään. Hän on jo keski-ikäinen pelimies, mutta antaa nuoren, arvaamattoman, henkisesti epävakaisen ja manipulointiin taipuvaisen D.:n pyörittää itseään. Avioliittoon asti. Aina välillä Simenon pysähtyy kysymään itseltään: "Montako kertaa tulevien vuosien aikana jouduin vielä miettimään, olinko sittenkin vain taitavasti punotun näytelmän typerä uhri?" Joka tapauksessa D. ottaa vähitellen hoitaakseen niin Simenonin sopimusneuvottelut, raha-asiat, arkistoinnit sun muutkin. Siis kaappaa vallan. Kirjailija tuntee hiljaista raivoa - turhaan. Ei häneltä riitä selkärankaa vastaan panemiseen. Syyttäköön siis itseään, loppupelissä. Seuraa reissailua halki Amerikan mantereen: Arizonaan, Kaliforniaan, Floridaan, Uuteen Englantiin. Paikkakuntien ja asuntojen vaihtuminen onkin kirjassa suorastaan hengästyttävää luokkaa. Samoin autot alla vaihtuvat tiheästi. Simenonilla on suuret tulot, ja elämäntapa sen mukainen. Valtoihin saapuu Euroopasta perässä myös taloudenhoitajatar Boule, jonka kanssa kirjailijalla on varsin lämmin jälleentapaaminen: "Minä syleilin Boulea lämpimästi, koko ajan yhä lämpimämmin, espanjalaisen talon puhtaalla vuoteella.(...) Itkemme ja nauramme vuoron perään, tämä on pelkää riemua". Seuraa kuvio, jossa Simenon on "kolmen naisen loukussa": Uusi vaimoke D., vanha vaimo Tigy, sekä taloudenhoitajatar/panopuu Boule. Kaikki tietenkin taloudellisesti ylläpidettäviä. Naisten kesken luonnollisesti jännitteitä. Sen arvaa, mikä soppa tuollaisesta ajan oloon syntyy. Eipä käy Simenonia kyllä kateeksikaan. Näin päähenkilömme: "... katson naisiani aina pieni pelon kaiverrus sydämessäni, sillä tämä huojuvalle perustalle rakennettu rauha voi särkyä minä päivänä hyvänsä." Jonkin aikaa Maestromme kuitenkin saa systeeminsä toimimaan. Boulen palattua kuvioihin kirjailija "halusi tehdä tilanteen D.:lle heti selväksi". Kas näin: - Minulla oli ylläni pyjama ja aamutakki, kun sanoin muitta mutkitta D.:lle: "Minä menen hetkeksi Boulea katsomaan. Hän tuntee olonsa varmaan vähän yksinäiseksi... D. ei räväyttänyt silmääkään. Olihan hän jo ensi kertoja tavatessamme vakuuttanut minulle vuorenvarmasti, ettei ollut vähintäkään mustasukkainen. Ja jollei asia niin olisi ollut, minäkin olisin ryhdistäytynyt ja katkaissut välini hänen kanssaan. Pation puoleisia ulkoportaita myöten nousin siihen osaan taloa, jota itse kutsuin kävelysillaksi ja jossa Boule nukkui yksin. Vietimme yhdessä hetken, josta ei puuttunut lämpöä eikä läheisyyttä. Kun palasin takaisin omaan makuuhuoneeseeni, D. ei sanonut mitään, painautui vain hellästi syliini. Pitkän hiljaisuuden jälkeen hän lopulta huokaisi ja tiedusteli arasti: - Rakastelitteko te? - Kyllä. Silloin D. tajusi, että nyt oli tullut hänen vuoronsa". Pelimies? Omasta mielestään, varmasti. Mutta lukijalle jää kuva, että tämä tuhansien prostien mies (?) ei koskaan oikein käsittänyt, että maksullisista maksullisimpia naisia hänen elämässään olivat juuri nuo hänen elämänsä tärkeimmät "siviilit". Toistaiseksi kaikki on hyvin, Arizonan -kausi on varsinaista idylliä. Työtä, menestystä ja rakkautta riittää. Elämänkerturimme onkin pakko todeta: "Eikö tämä ole pikemminkin unta kuin elämää? (...) Päivät kuluvat rauhassa ja rakkaudessa." Tosin tietyt Myrskyn Merkit ovat jo ilmassa, Simenon toteaa sen itse jälkiviisaasti vasta aikojen kuluttua. D. esimerkiksi "nakertaa vähitellen yhä suuremman palan etuoikeuksistani ja ojentaa minulle kirjeitä, joita en ole sanellut". Eli ottaa Emännän, päällepäsmärin roolin. Uusi lapsi on tuloillaan, ja lapsirakas Simenon keskittyy perheenlisäykseen täysin rinnoin tajuamatta lähestyvää vaaraa... Eikä Rauhaa kauan kestäkään. Pian ollaan tilanteessa, jossa uusi vaimo on viimeisillään ja vanhan vaimon asianajajilta alkavat kirjeet tippua perä perää. Uskollinen Boule taas on huolissaan omasta roolistaan - hänellähän on leipä kyseessä. Tähän Simenon: "Boule, kaikki järjestyy. Minä pidän kaikesta huolen, saatte olla varma siitä". - Tyypillistä Simenonia. Ja jos ei tuolla asenteella ja sen mukaisella kukkaron nyörien hellittämisellä käytännössä läpi elämän saa "Rakkautta" osakseen, niin johan on kumma! Eikä aikaakaan, kun avioeroprosessi vanhan vaimon kanssa on siinä pisteessä, että koittaa hetki analysoida Tuhot: Kalliiksi tuli. Tigy - joka muuten eli viisikymmenvuotiaaksi ilman että koskaan oli ansiotyössä - vaati ja osin saikin melkein kirjailijan koko omaisuuden, ja elatusmaksut vielä päälle. Siis Simenonin mukaan. Mutta mitäpä siitä, tuumaa sankarimme, kaikki on vain Tigyn ilkeiden asianajajien aikaansaannosta. Kirjailija on onnensa huumassa uuden vaimon ja lastensa vuoksi. Simenonin työteho on valtaisa. Menestystä ja hyviä tuloja riittää. On mistä jakaa. Jälleen muutetaan ja ostellaan taloja. Avioerosopimuksessa on monimutkainen koukero, jonka mukaan kirjailija uusine perheineen on eräänlaisella "napanuoralla" sidottu vanhaan vaimoon. Jonkinlainen tapaamisoikeuskiemura, joka aiheuttaa suurta käytännön vaivaa. Kaiken hässäkän keskellä Simenon eräänkin uuteen taloon muuton jälkeen kirjoittaa pari romaania - kuukaudessa. Tästä on olemassa anekdoottikin: Kerran elokuvaohjaaja Alfred Hitchcock soitti Simenonin residenssiin. Palvelija totesi, että Mestari kirjoittaa uutta kirjaa, eikä häntä sovi häiritä. Tähän Hitch: "Ei se mitään, voin odottaa kunnes se on valmis, älä sulje puhelinta!". Vähitellen D., joka siis on jo murtanut Simenonin vastarinnan alkamalla määräilemään tämän työasioita, onnistuu hankkeessaan päästä toteuttamaan tuota jokanaisen unelmaa: D.:stä tulee suurtuhlari. Se alkaa käynnillä kosmetiikkakaupassa, mutta tämä oli vain ensimmäinen askel: "Kohta meidät nähdään Cartierilla, sitten van Cleer & Arpelsilla, pian Weilin turkisosastolla, sitten Lanvinilla ja Hermesillä... D. omistaa jo, ei yhden vaan kaksi timanttikaulanauhaa". Tätä jatkuukin sitten aivan loppuun asti, kiihtyvällä vauhdilla. Hän näet "tahtoo tehdä vaimonsa onnelliseksi"! Alun intohimon jälkeen suhde uuteenkin vaimoon vähitellen väljähtyy. Kuvaava on Simenonin kertomus valtaisasta Arizonasta aikanaan ostetusta "Hollywood Bed" -tyyppisestä sängystä. Alunperin vuodetta heidän avioliitossaan käytettiin "Lemmentaistelujen kenttänä". Tavanomaista oli, että kirjailija toisinaan toi kotiinsa "jonkun sievän tytöntypykän" - tapa, johon D.:kin oli jo pariskunnan Kuuban -reissulla ihastunut. Nyt kuitenkin peti alkaa olla näiden asioiden kannalta lähes viraton. Kirjailija työskentelee ahkerasti, painuu kymmeneltä pehkuihin ja herää aamukuudelta. Vaimo taas menee maata mahdollisimman myöhään, ja loikoilee vuoteessa koko aamupäivän... Avioliiton arki on koittanut. Sitä suuremmalla tarmolla D. tarttuu huushollinpitoon. Hän on jo aikaisemmin onnistunut luikertelemaan Simenonin talous- ja hallinnollisten asioiden valtijattareksi, nyt on vuorossa henkilökunnan kasvattaminen. Perheellä on - vaihtuvissa asunnoissaan - tavallisesti puolisen tusinaa palvelijaa, alkaen italialaisesta puutarhurista. "Armeijaansa" D. komentaa sotapäällikön ottein - syy henkilökunnan jatkuvaan vaihtumiseen. Nyt asutaan jo takaisin Vanhalla Mantereella. Simenon yrittää vielä ylläpitää jonkinlaisia välejä D.:hen - turhaan. Kun kirjailija vaikkapa vie vaimonsa autoajelulle - Simenonhan rakasti komeita autoja, joita vaihdettiin tiheään tahtiin - ja hyvää hyvyyttään koitaa esitellä maisemia ja keskustella itseään paljon nuoremman vaimon kanssa, on tuloksena - vaimon nukahtaminen. Mitä avioliiton fyysiseen puoleen tulee, käy peli yhä kylmemmäksi. Kun kirjailija ilmaisee halunsa lihalliseen kontaktointiin, huokaisee alati rajummin pitkin päivää ryypiskelevä vaimo raskaasti, riisuu housunsa ja asettuu lattialle todeten: "Anna mennä vikkelään!". Perhe Simenonin sisäisistä seksuaalisista jännitteistä alkaa tarinan edetessä ilmetä yhä oudompia piirteitä. Jonkun hotelliloman aikana vanhin poika Marc - josta jo on kasvanut aikamies - osoittaa isälleen yksin pöydässä istuvan naisen: - "Mitäs pidät, Isä? - Enpä sanoisi ei, jos kysyttäisiin. - Ei hänkään sanoisi. Menepä juttelemaan. Minä vietin hänen kanssaan muutaman tunnin eräänä yönä ja voin luvata, että se maksaa vaivan". Ja Simenon menee. Kertoen tosin aikeistaan vaimolleen D.:lle, joka vain nauraa. Kun Simenon sitten tuntemattoman naisen kanssa huoneessaan vietetyn "kiintoisan ja intohimoisen tovin" jälkeen muina miehinä palaa vaimonsa luo, onkin tapaus kiihottanut D.:tä. Hän on viehkeämpi, suorastaan intohimoisempi. Kirjan loppupuoli käy yhä traagisemmaksi. Simenonin naiset - Marie-Jo -tytär ja D. - sekoavat molemmat omilla järkyttävillä tavoillaan. D.:n alkoholismi pahenee pahenemistaan. Simenon yrittää vuosien ajan turhaan "parantaa" vaimoaan - parantaa tätä "itsestään": Parantaa halusta loistaa, jättää muut varjoonsa. Halusta päästä tärkeiden ja nimekkäiden ihmisten seuraan. Vallanhalusta. Arvostuksen tarpeesta - kaikki tämä kirjailijan mukaan oli syynä D.:n halukkuuteen niin ahnaasti tarttua pulloon. Omasta mielestään Simenonilla tietenkin oli oma viinanpito hallinnassa. Huushollissa näytellään varsin raastavia dokaamisen aiheuttamia näytelmiä - palvelijoiden nähden. Kyse on valtataistelusta. Vähän niinkuin Simenonin tekstiin pohjautuvassa Jean Gabin - Simone Signoret -elokuvassa "Kissa". D.:n keskustellessa vieraisilla olevien yhteistyökumppaneiden kanssa työasioista - siis Simenonin työasioista, hänhän se Kirjailija on - poistaa vaimo Simenonin huoneesta "häiritsemästä". Koko ajan D. valittaa, miten on nääntymässä "suorastaan helvetillisen" työtaakkansa alle. Simenonin korviin kantautuvat D.:n puheet kaupungilta: Simenon ei kuulemma ole "yhtään mitään", vaimo D. on mielestään miehensä onnen seppä ja raataa tämän onnen vuoksi itsensä sairaaksi. Ja sitä rataa... No, shoppailu sentään tuottaa D.:lle lohtua - ja millainen shoppailija hän onkaan! Muotitalojen parhaita asiakkaita. Simenon suostuu kaikkeen koska pelkää muuten "työntävänsä hänet tuolle kaltevalle pinnalle, jota pitkin hän jo nyt luisuu suorastaan vaarallista vauhtia". Pariskunnan seksuaaliset suhteet ovat käyneet yhä satunnaisimmiksi. Toimitus tapahtuu "enemmän vain muodon vuoksi ja täysin konemaisissa merkeissä". Tyypillinen avioliitto siis. Simenon puolestaan löytää lohtunsa - paitsi työteosta - myös lapsistaan. Lapsirakkaus onkin yksi tämän elämänkerran johtavia teemoja. Koska kyseessä kuitenkin on omaelämänkerta, täytyy siihenkin suhtautua tietyllä varauksella, kuten kaikkeen muuhunkin. Eritoten, koska kyseessä on ROMAANIkirjailijan omaelämänkerta. "Intiimejä muistelmia" lukiessa tulee väkisinkin mieleen, onko kyse faktasta vai fiktiosta? - Vastaus tähänkin löytyy netistä. Eräiden arvioitsijoiden mukaan Georges Simenon omaelämänkerrallisissa teksteissään loi aivan uuden kirjallisuuslajin nimeltä "omaelämänkerrallinen fiktio" .Kulissit jatkuvat prameina. Lomailua Lidon ja Cannesin hotelleissa, linnoja, palvelijoita, kuuluisuutta, seurustelua sen ajan julkkisten - Chaplinin perheestä alkaen - kanssa... Palveluskunnan määrä lähentelee jo tusinaa. Samalla kuin D.:n mielenterveys alkaa yhä pahemmin järkkyä ja vaatia toistuvia hoitojaksoja, nousee kirjassa esiin Marie-Jo -tyttären rooli. Kirjailijan erikoislaatuisesta suhteesta tyttäreensä kanssa kertoo jotakin se, että kahdeksanvuotiaana Marie-Jo pysäytti isänsä jalokivikaupan eteen ja ostatutti itselleen "vihkisormuksen" - isänsä kanssa! Jota "vihkisormusta" sitten, suurennusten jälkeen, kantoikin arvokkaimpana omaisuutenaan varhaiseen itsemurhaansa saakka. Jälkeenjääneissä kirjeissään Marie-Jo mainitsee "vihkisormuksen" olleen "ainoa tärkeä asia elämnässään". Huh-huh! Mutta kirjailija on kaiken ruljanssinkin keskellä ällistyttävän tuottelias. Kirjan vääntämiseen menee häneltä muutama päivä. Varsinainen tarinatehdas. Löytyypä eräältä Italian -lomalta uusi sihteerikkökin, Teresa, josta samalla luontevasti tulee Simenonin uusi rakastajatar, D. -vaimon siunauksella. Marie-Jo -tyttären kanssa kirjailija kuhertelee kuin olisi tämän poikaystävä. Tämmöinen on heidän iltansa Lidolla: "Eräänä päivänä kysyt arasti: - Dad, etkö tanssittaisi minua? Ja niin tanssimme yhdessä Tennessee Waltzin tahtiin, jota olet pyytänyt soittoniekkaystäviltäsi. Minun on kumarruttava, jotta voisin pidellä kiinni vyötäröstäsi, mutta välillä kohottaudun ja nostan sinut ilmaan - sinä olet höyhenenkevyt sievässä sinivalkoraitaisessa puuvillapuvussasi, jonka helmat liehuvat tanssin pyörteissä. - Vielä... Silmistäsi loistaa hurmio ja hellyys, jonka olen aikoja sitten löytänyt pienestä persoonastasi. Tästä lähtien tapaamme joka ilta, puolisalaa, ja asetumme ensimmäiseen pöytään, joka on lähinnä soittajia. Heti kun he näkevät sinut, he virittävät mielikappaleesi. Oma pikku tyttöni, tämä on parhaita muistojani, "tanssi-iltamme" hotellin terassilla, jonka kullankeltainen markiisi siivilöi ilta-auringon säkeet ja saa poskesi hohtamaan". Kirjassa ei missään kohtaan tuoda suoraan ilmi, että kirjailijan suhde tyttäreensä olisi ollut insestinen. Lukija ei kuitenkaan voi olla vetämättä omia johtopäätöksiään, niin selviä ovat viitteet ja vihjaukset. D.:n juopottelu ja raivokohtaukset käyvät yhä hurjemmiksi. Hän saattaa henkilökunnan edessä esimerkiksi raivota "olevansa pelkkä huora, aina olleensa ja tulevansa aina olemaankin pelkkä huora". Takaisin Sveitsissä jatkuu taas jonkun linnan ylenpalttinen remontointi - ja iltaisin Teresa -sihteerin pikaiset vierailut Maestron työhuoneessa. Simenon kutsuu niitä "Lemmen pikahetkiksi". Kuohunnan keskellä Simenon toistamisiin havahtuu muistuttamaan itseään vanhasta kiinalaisesta viisaudesta: "Kun talo on valmis, astuu onnettomuus sisään" - miten totta se tässäkin tapauksessa on oleva! Jälleen joku loma, tällä kertaa yksityislentokoneella, vieläpä kahdella, jotta kaikki tavaratkin mahtuvat mukaan. Avioliiton tila? "Kun olemme D.:n kanssa kahden, meillä ei ole mitään sanottavaa toisillemme. D. katsoo minua kuin muukalaista". Simenonin kuvauksessa avioliittohelvetistään käydään läpi niin oksennukset, feikki-orkut, läpsimiset kuin pytyllä istumisetkin. D.:llä kun oli kirjailijan kauhuksi tapana tarpeiltaan istuen sanella sihteereilleen päivän toimintaohjeita... Teosta lukiessa palautuu mieleen sekin vanha sanonta, jonka mukaan on kahdenlaisia avioliittoja: Vaikeita ja sitten erittäin vaikeita. Simenonin avioliitto lukeutuu jälkimmäiseen ryhmään, siellä vieläpä supervaikeaan osastoon. Mutta kirjailija on ammatttimiehen ottein onnistunut jalostamaan PerheHelvetistään - Taidetta. Sitä paremmin menee Simenonilla kymmenvuotiaan Marie-Jon kanssa. "Ennen päivällistä pistäydymme Marie-Jon kanssa viereisessä hotellissa, jossa hänen otetaan vastaan "Tennessee Waltzin" sävelin. Sinä olet kymmenvuotias, pikku tyttäreni. Päivällisen jälkeen tanssimme vielä kerran lempivalssisi, johon vuosia myöhemmin sepität suoraan sydämestäsi kummunneet sanat. Shht". Vähitellen Marie-Jon sairastuminen alkaa antaa yhä selvempiä merkkejä. Häntä alkaa vaivata "likaisuus". Sanat "lika" ja "likainen" alkavat muodostaa yhä suuremman osan hänen kielenkäytöstään, olipa kyse sitten astiastosta, vuoteesta tai muusta. Psykiatrikierre alkaa. Tohtorien mukaan tytöllä on taakkanaan "järkyttävä sielullinen kokemus", jonka laadusta lukija onkin jo muodostanut mielipiteensä. Sittemmin, Marie-Jon itsemurhan jälkeen Simenon kuulee tytärtään hoitaneelta lääkäriltä (eräältä heistä), että tyttö oli tehnyt "järkyttävän tunnustuksen". Äiti D. oli vahvistanut asian tohtorille. Omassa muistivihkossaan Marie-Jo käyttää kuulemma sanaa "insesti" - mutta edes tässä vaiheessa ei tuoda esiin, että toinen osapuoli olisi ollut Georges Simenon. Tytöllähän oli kaksi vanhempaa, ja vieläpä kaksi toisiaan katkerasti syyttelevää, vihjailevaa vanhempaa... Teresa -sihteeri on jossakin vaiheessa muuttanut isäntänsä huoneeseen nukkumaan - omalle kenttävuoteelleen. Simenon vanhenee, ja terveys alkaa reistailla. Erityisesti hän haluaa mainita ilmavaivansa. Kiitos siitäkin tiedosta! ;-) Simenon tarvitsee Teresaa nyt myös hoitajanaan. Tytär Marie-Jo, joka siis yhä, elämänsä loppuun asti, kantaa isältään saamaansa "vihkisormusta", kyselee toistuvasti: "Isä, miksi en saa olla hänen tilallaan?". Vaimo D.:kin on hankkinut itselleen rakastajan, nimittäin autonkuljettajastaan. He asuvat Geneven hotelli Presidentissä, ennen kuin D. saa päähänsä, että hänelle on hankittava oma huvila. Simenon suostuu, tietenkin - eikä tule koskaan näkemään koko huvilaa. Remonttikulut ovat jälleen tähtitieteelliset. Kun Simenon soittaa vaimolleen, vastaa huvilasta tuntematon mies, joka ilmoittaa olevansa "rouva Simenonin hovimestari". Kirjailija saa selville, että miekkonen on hotelli Presidentin entinen kerrostarjoilija. Laskuja D.:n kuluista tipahtelee tiuhaan tahtiin. Varsinkin eräs saa Simenonin miettimään: 100.000 Sveitsin frangia koinsyömästä "itämaisesta matosta". Simenon pulittaa rahat. "No, mitä sillä on väliä. Kunhan on onnellinen sen hovimestarinsa kanssa". Kirjan viimeiset sata sivua ovat yhä tuskastuttavampaa kerrontaa toisaalta karille menneen avioliiton katkerista oikeudellisista selvittelyistä, toisaalta Marie-Jon henkisestä luhistumisesta. Mestarillisesti, psykologisen salapoliisiromaanin ammattimiehen ottein, Georges Simenon johdattelee lukijaa Marie-Jota vaivaavan "Suuren Salaisuuden" lähteille. Keskustelusta jonkun tyttöä hoitavan klinikan jonkun lääkärin kanssa Simenon raportoi tohtorin lausuvan, että tytär "yrittää paeta, suojautua äidiltään", "luultavasti hän pelkää äitiään". Toisaalta D.:kin julkaisi noina vuosina omat paljastus- ja häväistyskirjansa Georges Simenonista. Kuvaavasti D.:n kirjan nimi oli "Kissa ja lintu" - tarkoittaen isä -Simenonia ja tytär Marie-Jota. - Toisen D.:n kirjan nimi muuten on "Kultainen Fallos". ;-) Sisällöstä ei ole tarkempaa tietoa, mutta kyllähän tuo nimi jo kertoo jotakin... Enkku -Wikipediasta selviää, että Simenon oikeusjutun pelosta tyytyi vain vihjailemaan Marie-Jon äidin syyllisyydestä tytön sairauteen ja itsemurhaan. Wikipedian mukaan Simenon olisi syyttänyt vaimoaan tyttären "symbolisesta insestistä", mitä ikinä tuo tarkoittaneekaan. Kimurantiksi meni... Vielä kirjailija näkee vaivaa selvittääkseen oman versionsa suhteestaan tyttäreensä. Tytär tulee käymään, jostakin hoitolasta taaskin: "Kun Terasa oli tapansa mukaan jättänyt meidät kahden, sinä katsot minuun tuimasti. Pelkään tajuavani, mistä on kysymys... Sanotkin todella, yrittäen hillitä vihaasi: - Minkä vuoksi hän enkä minä? - Enkö minä pysty yhtä hyvin tekemään kaikkea mitä hän on tehnyt hyväksesi? - Etkö sinä ymmärrä, pikku tyttöni? - Ymmärrä, mitä? - Minä osoitan vuodetta. - Teresa jakaa elämässäni KAIKEN. - Entä sitten? Olen aina pelännyt asiaa, jonka nyt väistämättömästi tajuan. Näytät minulle kultasormusta, jonka tahdoit kahdeksanvuotiaana, jota on täytynyt sen jälkeen monta kertaa suurentaa, jota pidät vieläkin ja joka sinulla on sormessasi senkin jälkeen kun... Mitä vastaisin? Eräänä päivänä käytät äitisi yhteydessä sanaa "insesti", sukurutsaus, kun olet joutunut todistamaan vastenmielistä kohtausta, joka jätti mieleesi niin syvät jäljet. Mutta nyt itse..." Niin, vihjailua taas - äitia kohtaan. Mikä tässä keississä sitten lopulta oli totuus? Mahdotonta sanoa, osapuolet ovat kuolleet. Jäljellä on lähinnä tämä isä -Simenonin, ammattikirjailijan, satusedän, versio. Kirjailijan ammattitaitoonhan kuuluu nimenomaan valehtelu, liioittelu, totuuden manipulointi. Oman "totuuden" kertominen. Yksi Simenonin periaatteista kuului: "Ymmärtää, muttei tuomita". Rapa tässä stoorissa kuitenkin roiskuu. Tukenaan Simenonilla ovat tietenkin Marie-Jon jälkeenjääneet kirjeet, jotka - sikäli kuin niihin on uskominen - kertovat poikkeuksellisen avoimesti tyttären rakkaudesta isäänsä kohtaan: Näin muistelee Marie-Jo nuorena naisena noita lapsuutensa Tennessee Waltz -iltoja isänsä kanssa: "Tuo seitsenvuotiaan sydämeni tuntema auvo, kun sain olla "kahden", oli samanlainen kuin kaksikymmentävuotiaan nuoren naisen ruumiin kiihko, sekin kurkotti parisuhdetta, miespuolista ystävää ja kumppania kohti...". Niin, olihan Georges Simenonilla kuitenkin runsaasti hyviäkin aikoja elämässään. Ilmeisen mieleistä työtä, menestystä, laajoja matkoja, mielenkiintoisia tuttavuuksia ympärillä... Kuitenkin elämänkerrasta jää vaikutelma, että hän onnistui sotkemaan asiansa varsin perusteellisesti - ja nimenomaan naisasioittensa johdosta. Kirjailija antaa itsestään lopultakin varsin nyhverömäisen kuvan suhteessaan toiseen vaimoonsa. Simenon tuntuu olleen samanlainen tossukkamies kuin mitä esimerkiksi Suomi on täynnänsä. Hän myöntyi koko ajan vaimonsa vaatimuksiin. Oman kertomuksensa mukaan siis. Jos hän esimerkiksi silloin varhaisessa keski-iässään Kanadassa olisi tyytynyt elelemään siellä tilallaan, kirjoittamaan ja hoitamaan perhettään - kuten oli suunnitellutkin. Olisi käväissyt "vapaamielisten naisten" luona New Yorkissa tarpeen vaatiessa. Olisi jatkanut vanhan Tigy -vaimon kanssa seksitöntä toveruussuhdetta... Työtä, New Yorkin -visiittejä, lasten kanssa puuhastelua, iltaisin lueskelua takkatulen ääressa piipun ja drinkin kera... Kaikki olisi ollut hyvin. Mutta ei! Intohimoinen, vihaksi muuttunut rakkaus D.:hen koitui hänen kohtalokseen. Vaikea tuollaista kaveria on sääliäkään. Itsehän soppansa keitti. Vielä siinäkin vaiheessa, kun jotakin ehkä vielä olisi ollut pelastettavissa, Simenon kieltäytyi kuuntelemasta järjen ääntä. Eräs D.:ta hoitanut, tietenkin huippukallis lääkäri totesi Simenonille, että tämän perhe-helvetin perussyy oli "rakkaus". Nimittäin se "rakkaus", johon G.S. itsepintaisesti takertui, mutta jota D. ei ollut tuntenut enää vuosiin. Niin... "Rakkaus"... aikamme uskonto, aikamme sairaus... Simenon kirjoittaa muistelmissaan, ettei "usko avioliitoon". Kuitenkin avioliitto, tarkemmin: kaksi avioliittoa, olivat hänen ongelmiensa pohjimmainen lähtökohta. Miehen perusteet omille avioliitoilleen ovat perin heppoisia. Niin makaa kuin petaa! Simenonin tarina herättää kiinnostuksen, minkälainen olisi toisen osapuolen, D.:n versio tapahtumien kulusta? Googlaamalla selviää nopeasti Georges Simenonin toisen vaimon oikea nimi, jota "Intiimissa muistelmissa" ei käytetä kertaakaan: Denyse Oitman. Kuvahaulla löytyy fotojakin. Paris Match -lehden numerosta nr. 1509, Avril 28, 1978 sivuilta 50-51 saamme pientä makua D.:n syytöksistä, joille hän edellä mainitussa kirjassaan "Un oiseau pour le chat" uhrasi peräti 322 sivua. Kyseisen lehden em. numeron kannessa muuten on kuva tuolloin siepatusta Italian pääministeri Aldo Morosta. Osapuolten G.S. - D. näkökannat tapahtumien kulusta ovat varsin erilaiset, jopa vastakkaiset. Kuten arvata saattaa. Päälle viisikymppinen, vihaisen näköinen ja kurttuinen D. tilittää, että Georges Simenon hänen kannaltaan oli varsinainen tyranni. Niinpä tietysti. D.:n mukaan Simenon myös "teki hänestä bisnesnaisen". D.:n totuus lataamoreissuille noille tympääntyneiden miljunäärien klinikoille taas on, että kyse oli Simenonin tavasta hankkiutua vaimostaan eroon. Eli jo tuon Paris Matchin lehtijutun perusteella on selvää, että osapuolten totuudet ovat yhtä kaukana toisistaan kuin Itä ja Länsi. Herkullista draamaa! Rouva Simenon muuten tahtoo korostaa, että hän oli ainoa nainen jota Simenon koskaan rakasti - "kaikki muut olivat huoria"... Mikä draama! Georges Simenon todella osasi rakentaa elämästään taideteoksen, ja sai sen hienosti paketoitua muistelmiensa muotoon. Legenda tulee elämään ikuisesti! Kuten tietenkin hänen teoksensakin, Maiget -hahmo etunenässä. Meitä suomalaisia Maigret liippaa sikälikin, että eräs kaikkien aikojen laadukkaimmista Komisario Maigret -leffoista on filmattu meillä, Suomenlinnassa, varhain edesmenneen Pekka Parikan toimesta: "Maigret Suomessa" (Maigret en Finlande). Simenon -keissi panee miettimään Miehen Elämää noin yleisestikin. Mitä siitä lopultakin jää jäljelle, kaikista haaveista ja ponnisteluista? Loppupelissä vanha ja sairas Simenon asusteli kaksistaan ahtaassa palvelijanhuoneessa Teresansa kanssa. Avioliitot olivat särkyneet juristeriaan ja maksamisiin. Tytär teki itsarin. Naiset - kaikki poissa. "Uskollisista uskollisin" Boulekin feidaantuu kirjan loppuvaiheissa pois. Ilmeisesti Simenonilla ei enää ollut hänelle käyttöäkään, ikääntyneelle naiselle. Aikuisille pojilleen kirjailija ennusti, että nämä tulevat kuulemaan isänsä kuolemasta tiedotusvälineistä. Näin tapahtuikin. Tuomari Nurmion sanoin: "Kuinka suurta pyörää mies jaksaa pyörittää?". Sitähän Miehen Elämä on. Mitä siitä jää jäljelle? No, Georges Simenonin tapauksessa Legenda ja Teokset. Vaikka eivät hänen tuotteensa kirjallisesti ole kummoisiakaan, ajanvieteromaanejahan ne ovat. Toimivat tosin erinomaisesti elokuvakäsikirjoituksina. Georges Simenonin muistelmat lopetettuaan jää lukija aprikoimaan, minkä verran kirjassa on - paitsi "unohtamista" - myös disinformaatiota, manipulointia, valehtelua. Kusetusta. Vaikea arvioida. Kuvaavaa kuitenkin on, että yksi artikkeli Georges Simenonista Googlessa löytyy otsikon "The Escape Artist" alta... Eikä totuudellisuudella sitä paitsi ole niin väliäkään. Onhan niin, etta Taiteilijat toisinaan pääsevät lähimmäksi "Totuutta" valehtelun avulla. Ai niin. Tuo 10 000 naista... Mitenköhän luotettava luku tuo sitten on? Simenon muuten mainitsi sen haastattelussa italialaiselle elokuva-ohjaaja Fellinille. Ehkä oikeampi luku olikin tuhat naista? Tai miten olisi sata? (VILNIUS, Maaliskuu 2009)
|
||||
| << arvostelujen etusivulle | Seuraava >> | |||
