Summamutikassa valittu kirja. Muovikassillisella hyllystä siivottuja kirjoja, joukossa arvokkaitakin, sai töölöläisestä divarista kolme kotimaista dekkaria. En kerinnyt lähteä muihin divareihin, joten annoin mennä. Kauppias huijasi, selvä se. Mutta huijasin häntä enemmän. Näyttelin etten muka hokannut mitä tapahtui. Ja tein samalla omat johtopäätökseni äijästä. Ei koskaan enää siihen liikkeeseen. Loppupelissä hän hävisi. Piruparka...

Kerran meillä oli suunnitteilla käyntikorttikin tuon divarinpitäjän kanssa. Kuvat oli jo otettu, ne onnistuivatkin melko hyvin. Ukko oli kiinnostunut. Sitten kun tuli päätöksenteon hetki, olisikin pitänyt mennä kyselemään asiaa hänen vaimoltaan. Jota en ollut koskaan edes nähnytkään, kuulemma siivoja jossakin espoolaisessa konttorissa... Ja "hoitaa firman talousasiat"... En tietenkään alkanut tuollaiseen pelleilyyn. Lykkyä tykö vaan, toivottavasti raha-asiat pysyvät hanskassa! Tai sitten eivät...

Tämä oli yksi noista pokkareista. Otetaan Kirstilästä selkoa, kun nimi sentään on dekkarikuvioissa pyörinyt jo vuosia. Että onko tässä mitään substanssia.

Tekstin tökkiminen alkoi heti toiselta sivulta:

"Hänen äänensä oli yhtä haalea kuin kahvi kupissa hänen pöydällään."

??? Siis että mitä? Häh? Ihan apukoulutasolleko tässä mennään?

Jatkoa seurasi. Sammakot hyppelivät silmille. Sivulta toisensa jälkeen. Kymmenittäin ja taas kymmenittäin...

Kirjoittajalla näkyy olleen kova tarve johonkin muka-nokkelaan, vitsikkääseen viisasteluun.

"... kaikki vaikutti epätodelliselta. Ehkä todellisuutta lukuun ottamatta, tai sitten varsinkin se."

Ja näitä riittää:

"...(poliisi) otti digikameralla kuvia, ihan kuin FBI:n mies ainakin."

"Oletko huomannut, että sanallinen kommunikaatio on epätäydellistä?"

"(Hanhivaaran mielestä) totuus oli niin moniarvoinen asia, että ei sitä pitänyt jaella kuin pelikortteja pöydän toiselle puolen."

"(...) sataprosenttisen varmaa on vain, että kaikki lottovoittajat lihovat."

Sitten helmenä rakastavaisten vuoropuhelu, sivu 184:

(...) "Miksi meidän pitäisi salata suhteemme?"

"Ihan vaan siksi, että kukaan ei saa tietää siitä."

"Miksi kukaan ei saisi tietää siitä?"

"Ihan vaan sen takia, että niitä piru vieköön vituttaisi, että eivät tiedä."

"Miten sellainen voi vituttaa, mistä ei mitään tiedä?" (...)

Heh heh. Olipas taas hauskaa ja fiksua.

Tuntuu, että kirjoittaja on kuunnellut liikaa Kaurismäen taidepaskan kökkö-sanailua, ja yrittää samalla apinoida "kovaksikeitettyjen" jenkkidekkareiden - tyyliin Humphrey Bogart - dialogia.

Ei yksinkertaisesti toimi. Väkinäistäkin väkinäisempää.

Kuvaavaa on, että välillä lukijan on vaikea tietää, ovatko kirjan painovirheet todella painovirheitä, vai ovatko kyseessä kirjoittajan ajatuskatkokset/kirjoitusvirheet. Esimerkki sivulta 39.: "Sillä on jos menettää malttinsa, joutuu väistämättä tappiolle".

Varsinainen "juoni" häipyi jonnekin taka-alalle, kun lukija ei voi olla koko ajan ihmettelemättä tekstin tönkköyttä.

Huonoin lukemani kotimainen dekkari. Ja tämmöisen suoltamisellakin Suomessa ilmeisesti voi tienata elantonsa, vieläpä vuosien ajan! Siis ihmiset todella ostavat tämmöistä!

Plussaa siitä että kirja oli niin nopealukuinen. Ei tarvinnut liikaa aikaa tuhlata moiseen soopaan. Ja nythän siis selvisi, minkä tasoisia tämän Kirstilän tuotteet ovat. Osaa jatkossa karttaa.

Ai niin, ja vaikkei kansitaide niin kaksista olekaan, on se sentään kotimaista, hyvä!

(HUHTIKUU 2005)