Kotimainen dekkarikirjallisuus on elänyt muutaman vuoden voimakasta nousukautta. Dekkariseuran jäsenmääräkin kuuluu tuplaantuneen.

Nappasin tämän kirjan divarin uusien kirjojen hyllystä kun oli jotakin palautettavaa, ja saldoa muutama euro, johon piikkiin pari dekkaria mahtui.

Jarkko Sipilän jäyhä habitus ja asiallinen raportointi tv:n rikostoimittajana ovat vuosien varrella käyneet tutuiksi. Aikaisemmin olin lukenut Sipilän järjestyksessä tästä seuraavan kirjan, jossa seikkilee osittain sama henkilögalleria: Nämä komisaario Takamäet, ylikonstaapeli Nykäset, karhuryhmän Turuset, atarimies Suhoset jne.

Stoori alkoi heti vetämään. Nautinto lukea kotimaista dekkaria, joka alkaa liikenneratsiasta Mannerheimintien ja Koroistentien kulmasta. Kun Eläintarhan Nesteelläkin tulee käytyä aamupalalla aina silloin tällöin, pystyy jonkin Sipilän luonnosteleman kohtauksen siellä helposti kuvittelemaan. Paljon muutakin tuttua Helsinki - kuvausta kirjasta löytyy. Mm. Eduskuntatalon liepeiltä ja Hotelli Vaakunan kymppikerroksesta.

Vaikka tapahtumat lähtevät liikkeelle siis arkisesta ympäristöstä, on juoni sitäkin repäisevämpi: Eduskunnan pääsihteeri on murhattu. Suomessa!

Onhan tämä ihan toista lueskella omalla äidinkielellä kirjoitettua, tuttuihin paikkoihin ja tilanteisiin rakennettua tarinaa kuin jotakin käännöskirjaa "Suuresta Maailmasta". Ja Sipilällä on hyvin hallussa 60-70 -lukujen Stadin slangi, jota hän ripottelee aina sopivissa kohdin. Mukavaa keski-ikäiselle kohderyhmälle, joille aivan nuorimpien kieli tuntuu jo melko vieraalta.

Sipilälle on rikosreportterin työssään kertynut todella vankka tuntemus sekä poliisien että rikollisten maailmoista, siltä vaikuttaa. Hän suorastaan vyöryttää asiantuntevaa tekstiä poliisityön tutkimusmenetelmistä. Tutuiksi tulevat mm. pippurisumuttimen käytön seuraukset, poliisin psykologiset jipot kuulustelutilanteessa, uusimmat menetelmät sormenjälkitutkimuksessa valokaluston avulla, veriroiske -analyysit jne.

Yksi asia, jota Sipilä toistamistaan toistaa - myös seuraavassa dekkarissaan -, on kioskeilta myytävien Easy -liittymien soveltuvuus rikollisten kuvioihin. Kyseessä on kuulemma "Soneran lahja rikollisille". Enpä tiedä. Ostinhan minäkin niitä parikymmentä, kun olivat toissakesänä tarjouksessa. Kuitenkin normaalin liittymän minuuttihinta laski niin paljon, että nuo Easyt muuttuivat niin epäedullisiksi, että kyseessä on pikemminkin "Soneran rosvous kunniallisilta kansalaisilta". Kun ei noiden Easyjen puheaikaa tahdo millään saada nopeasti käytettyä. Ja kun ne menevät puolessa vuodessa vanhoiksi, ellei niitä välillä aktivoi uudella kalliimmalla puheajalla.

Pientä piikkiä Sipilä heittää niin Eduskunnan rouva Puhemiehn touhotusta kuin murhatun Eduskunnan pääsihteerin työpäivän "raskautta" kohtaan.

Myös Keskusrikospoliisin ja Suojelupoliisin kimurantit välit tulevat tarinassa valotettua.

Kirjoittajana Sipilällä on tietenkin vankka toimittajan ammattitaito. Luettavaa, selkeätä tekstiä, ja tarina tosiaan vie mukanaan.

Onhan väliin jäänyt lapsuksiakin, tyyliin:

"Tarjottimella oli maitonekka, mutta kaikki joivat kahvinsa mustana."

"Takamäellä oli yllään harmaa puvun takki ja sininen solmio."

"Ensin Nykänen haki termospullosta kupin kahvia. Hän tarjosi myös Takamäelle."

Tekevälle sattuu. Mitään lisä-arvoa tarinalle tällaiset lauseet eivät kyllä tuo.

Kiusallisia painovirheitäkin löytyy muutama. Esimerkki sivulta 143: "Konstaapeli ovea vähän ja huomasi..." Kun tämä dekkarisarja muutama vuosi sitten lanseerattiin, oli julkisuudessa painovirhiestä puhettakin. Muistuu mieleen silloisen toimitusjohtajan vastaus: "Kun hinta on niin halpa, ei enempää voi vaatiakaan." Sillä lailla! Mahtaako suhtautuminen edelleenkin olla sama.

Asennepuolella kiinnittää huomiota, kun tietokoneista on kysymys:

"Mieluummin Nykänen otti revolverin kainaloon ja lähti baanalle."

Ja "Tietokoneiden ansiosta oli helpompaa lähteä tykki kainalossa oikeaan suuntaan."

Niin machoa, niin machoa, että!

Mutta mukavaa, kevyttä lukemista. Viihdettä. Juoni kuitenkin niin epäuskottava, että se alkaa loppua kohti häiritsemään yhä enemmän.

Ajatellanpa asiaa hieman:

Suomen Eduskunnan pääsihteeri murhattu. Tällä epäselviä raha-asioita. Tapellut ravintolassa edellisenä viikonloppuna. Tytär narkkari, vetää SM -sessioita. Asiakkaana sisäministeri, joka pyytää kirjanpitoonsa kahdentuhannen markan kuitin "fysikaalisesta hoidosta". Tytär nauhoittaa sessiot ja kiristää. Itämafia mukana kuvioissa. Paritusta, lahjontaa ja vakoilua. Suomalainen gansteripomo kaappaa yhden poliisesta "puhutteluun", ja päästää sitten takaisin töihin kun on tehnyt tiettyjä asioita selväksi...Lopussa virkavalta Supon johdolla päättää päätyä näennäisratkaisuun. Juttua pöyhivä komissaario Takamäki painostetaan jättämään asia sikseen...

Uskokoon ken lystää.

Ja mikäs siinä, ajanvietteestähän tässä onkin kysymys, mutta nautittavampaa lukemista tämä stoori olisi ollut, ellei juoni olisi ollut noin kaukaa haettu. Että lukija voisi ajatella, että näin olisi voinut tapahtua...

Tarinaa ajatellessa - kun viime kädessä on kyse kiristyksestä - tulee ajatelleeksi, mitä se "kiristys" loppujen lopuksi oikein on? Eikös se lähde siitä, että joku teeskentelee, esittää jotakin muuta kuin mitä on? Että jollakin ei ole puhtaat jauhot pussissa. Kenelläpä olisi, olemmehan kaikki varsinaisisa "syntisäkkejä", mutta kiristäjälle tarjoutuu tilaisuutensa, kun joku pelaa kaksilla korteilla. Ei olekaan niin hyveellinen, mitä uskottelee olevansa...

Mikäli kaikki sensijaan tunnustaisivat avoimesti "Yeah, I'm bad!", ei kiristäjille olisi markkinoita. Yksinkertaista, eikö totta. Ja samalla utopistista.

Sitten herää kysymys, onko todellakin pakko - kuten tässäkin tapauksessa - kirjan kannen kuva imuroida halvalla jostakin kansainvälisestä kuvapankista? Meillä on Suomessa aivan vastaavaan, ja parempaankin pystyviä valokuvaajia ja taiteilijoita pilvin pimein. Antakaa kotimaisille kannentekijöille työtä, arvoisat kustantajat!

(LOKAKUU 2004)