Lukea naisen kirjoittama kirja?

Niin, onhan sitäkin tullut tehtyä... Kai kaksi kertaa elämässä.

1970 -luvulla joku Anais Ninin kirja. Nimi muistaakseni "Vakoilija Rakkauden Talossa" tai sinnepäin. Hataran muistikuvan mukaan jotakin erotiikkaa. Naisellista sellaista, hörhö -osastoa. Se oli sitä aikaa. Lou Reedin ja David Bowien sävelin...

Anais Nin taisi muuten olla Henry Millerin hoitoja. Millerhän oli asialinjalla joskus vuosikymmeniä sitten, Sexuksen, Nexuksen ja Plexuksen aikoihin, todellinen vallankumouksellinen. Panomies. Mutta se äijän ehkä viimeisin opus, vanhan miehen lemmekästä kirjeenvaihtoa nuoren naisen kanssa, sai jo lukijan vääntelehtimään tuskissaan vaivaantumisesta...

Sitten 80 -luvulla Marguerite Durasin "Rakastaja". Sitähän olin silloin itsekin - Suuri EnsiRakastaja. Ainakin omasta mielestäni, ehkä jonkun muunkin. Jopa niin suuri, että Akateemisen Kirjakaupan lähetti eräänä toukokuun päivänä toi työhuoneelle tuon kirjan ranskankielisen version omistuskirjoituksella varustettuna. Eräältä ranskattarelta. Tuli luettuakin se alkukielellä. Helppolukuista tekstiä, jopa minun ranskantaidollani. Naisen logiikka sen sijaan ei tuolloinkaan auennut. Tuskin se koskaan aukeaakaan. Toisaalta, väliäkö tuolla...

Jälkeenpäin sitten ymmärsin, että sain tuon lahjan, koska minulta haluttiin jotakin. Eikä ainoastaan sitä, mitä luulin ja toivoinkin, vaan jotakin enemmän. Tietenkin "kokonaisratkaisua" elämään. Mitä kuitenkaan ei ollut tarjota. Silloinkaan.

1990 -luku menikin sitten ilman ainoatakaan naisen kirjoittamaa kirjaa. Menetinköhän jotakin. En jaksa uskoa. Aika hyvin tuo vuosikymmen kului kuitenkin.

Nyt 2000 -luvulla olen innostunut kotimaisista dekkareista. Puolisen tusinaa kirjoittajaa on jo tullut käytyä läpi, joukossa pari hyvääkin: Ilkka Remes ja tamperelainen Wexi Korhonen. Tästä Leena Lehtolaisesta on mediassa ollut niin paljon juttua, että otetaanpa selvää. Että löytyykö substanssia vai ei. Hänet on - Remeksen ohella - mainittu myös toisena parhaiten hankkivana nykydekkaristinamme.

Kolmas kerta toden sanoo?

Aloitan Leena Lehtolaisen kertomuskokoelman. Rohkea rokan syö! Muuten ruåttalaisessa iltapäivälehdessä julkaistiin kesäkuussa 2005 artikkeli, jonka mukaan naiset lukevat "både och", mutta miehet eivät juuri ollenkaan naisten kirjoittamia kirjoja. Päätän olla poikkeus, vielä tämän, ehkä samalla viimeisen kerran elämässäni.

Kovin kauaa ei Lehtolaisen teosta tarvitse lueskella, kun tyylilaji ja asenne käyvät selviksi. Kirjoittajan sukupuolesta puhumattakaan.

Tyylilaji: "Katselin huoneen ankeita, kellarinruskeita verhoja. Niitä en kauan katselisi, ostaisikohan Minna kanssani uudet? Joku julistekin olisi kiva, vaikkapa hyvännäköistä miestä esittävä." - Mieslukijan ajatus alkaa pakostakin harhailla...

Asenne: Jossakin ensimmäisistä kertomuksista jonkun rötöksen selvittämään onnistunut naispoliisi menee kotiinsa ja itkee ilosta, koska "oli tehnyt oikein".

"Oikein tekemisen" linja pitääkin sitten läpi koko teoksen. Naispoliisit haluavat "opettaa" miehille jotakin. Ja asenne on kautta linjan paapova ja - sanoisimmeko - "seksistinen":

"Pysytään vain kavereina".

"Menehän nyt kotiisi!" (ja pusu poskelle).

"Lapsenhoito on toista, mutta kuka nyt aikuista miestä koko ajan paapoo".

"Komensin kollegojani lähtemään N:n asunnolle. He seurasivat minua autoon lauhkeasti, sillä he olivat jo tottuneet siihen, että minä olin heidän pomonsa".

Ja järkyttävimpänä, epäillyn "väkisinmakaamisen yrityksen" ollessa kyseessä (s. 36): "(kai) sitä voi sanoa ei missä vaiheessa tahansa". Juuri näinhän ei asia ole, kaikkein vähimmin Lehtolaisen novellin kuvaamassa tapauksessa, missä tyttö oli ravintolasta seurannut kaveria tämän kämpille. Se on silloin selvä peli. Ruåttista apinoitu oikeuskäytäntö kyllä sanoo nykyään yhä enenevissä määrin Suomessakin toista... - Ruotsissahan jopa vapaaehtoinen seksi voidaan nykyään oikeuskäytännössä tulkita erilaiseksi "pakottamiseksi", jos halutaan jälkikäteen syystä tai toisesta vääntää, ettei nainen ole ollut "tolkussaan" vaikkapa humalan takia...

Toisaalta kautta kirjan miehiä katsellaan kyllä "sillä silmällä". Milloin jollakin on hyvinmuodostuneet hauislihakset, milloin joku on charmikkaasti harmaantunut jnpp.

Suruun ja ahdistukseen syöminen, jopa ahmiminen - etenkin suklaan - on eräs läpi kirjan kulkeva teema: "Anna ei yleensä sortunut ahmimiseen, mutta nyt hän tunsi tarvitsevansa jotakin vahvistavaa... Laura tunki sadan gramman Geisha -levyn viimeisen palan suuhunsa. Hän oli tottunut hukuttamaan murheensa suklaaseen". - Ja kyse on siis naispoliisista, vissiin komisario -tasoisesta.

Nämä Lehtolaisen naispoliisit - paitsi mässäilevät suklaalla - ovat töissä väliin raskaana, välillä imettäen kuulusteluissa. Mokien jälkeen itkeskellään ja halaillaan, tai harrastetaan "sacherkakkuterapiaa". Ja aina välillä pelottaa niin himpskatisti. Ja kun työasiat vievät sattumalta lapsuuden maisemiin, silmät kyynelehtivät...

Tai sitten he "punastuvat omaa hölmöyttään". Tarkoittaa kai, että kiroavat omaa tyhmyyttään.

Ai niin, ja tarjoaahan kirja näkökulman tuohon kuuluisaan "naisen logiikkaan" (siis siihen, jota ei itse asiassa ole olemassakaan) kertomuksessa "Sukkanauhatyttö”, jossa nainen aina vaan palaa väkivaltaisen miehensä luokse: "Mutta kun Mika on niin ihana, silloin kuin se on ihana". Plussaa Lehtolaiselle siitä että valottaa kolikon toista puoltakin tässä tarinassa, jossa tuo "uhri" lopulta osoittautuukin manipuloijaksi ja murhaajaksi.

Mutta valtaisa menestys - myös taloudellinen - Suomessa. Kansainvälinen läpimurto sen sijaan lienee jäänyt saavuttamatta. Eikä ole mikään ihme, kyllä tämä teksti niin suomalaista on. Vaikea kuvitella, että se puhuttaisi laajoja joukkoja käännettynä versiona toisissa kulttuureissa. Tosin Saksassa Lehtolaisella ilmeisesti menee varsin hyvin. - Ruotsalaiset dekkaristithan - kuten sikäläinen kevyt musiikkikin - sen sijaan ovat pystyneet kansainväliseen menestykseen.

Sattumalta telkusta tuli juuri Lehtolaisen kirjaa lukiessa uusintana joku Maria Kallio - proggis. Yritin - tosiaan yritin! - seurata tuota tunnin stooria, mutta mielenkiinto ei kerta kaikkiaan pysynyt vireillä. Viidentoista minsan jälkeen tuli vaihdettua kanavaa.

Sama tasapaksuus vaivaa Leena Lehtolaisen kirjoittamistakin. Dramatiikka puuttuu. Ei osata rakentaa jännitystä. Asioita vaan tapahtuu niin pirusti, kuin jossakin slapstick -komediassa. Mutta "klimaaksin" seuratessa toisiaan, jää varsinainen huipentuma käytännössä aina saavuttamatta.

Kirjan luettuaan jää askarruttamaan, miksi meillä ylipäätään pitää olla naispoliiseja. Tai, jos sikseen tulee, naissotilaitakaan. Eivätkö naiset voisi pysyä niissä perinteisissä omissa hommissaan? Mikä on se "lisä-arvo", jonka he pystyvät noihin ammatteihin tuomaan?

Sitten keksin: Rikostutkijoina naiset pystyvät samaistumaan naisrikollisten - joita on yhä enenevissä määrin - sielunelämään. Vain nainen pystyy tajuamaan, kuinka kiero nainen voi olla. Siitä saattaa olla valtaisa apu rikosten selvittämisessä!

Yllätyksen tarjoaa kirjan toiseksi viimeinen kertomus, "Varastettu elämä". Varsinainen namupala, paras kotimainen novelli mitä on tullut pitkiin aikoihin luettua. Käsittelee kirjailijaa tämän omien sanojensa mukaan kiehtovaa taiteen ja elämän välistä suhdetta. Herkullinen, satiirinen stoori nykyaikaisesta "performanssitaiteesta" Kiasmassa koko media -myllytyksineen. Ei vaan selvinnyt, miksi siihenkin oli loppuun pitänyt väkisin ängetä "dramaattinen", väkivaltainen "loppuhuipennus", kun ei se tässäkään onnistunut. Tämä tarina olisi toiminut ihan omillaankin!

Ei tämä Lehtolaisen pokkari mitenkään lukemaan kutsunut. Ei ollut pienintäkään hinkua päästä sen pariin aina tilaisuuden tullen, pikemminkin piti pakottaa itsensä selviämään loppuun asti.

Mutta hyvä että tuli käytyä läpi. Nyt tiedän, mistä puhutaan, kun puhutaan Leena Lehtolaisesta tai Maria Kalliosta.

(KESÄKUU 2005)