Entä sitten, kun haluamansa - oikein, oikein kovasti haluamansa - saa?

Lopultakin.

Esimerkiksi vuosikausien hiljaisen raivon, epäonnistumisten ja totaalisen turhautumisen jälkeen.

Kun aina on tiennyt, että se KUULUU minulle, ja ANSAITSEN sen, mutta ei vaan onnistu. Eri syistä.

Kun matkassa on epäonnea, ja epäonnistumiset ruokkivat toisiaan.

Eikä kaikkein synkimpänä hetkenä paljoa lohduta se jonkun populääripsykologin markkinoima viisaus, jotta "Saat kaiken, mistä luovut".

Vuosikausia itsesyytöksiä, häpeää ja katkeruutta. "Kärsimys jalostaa." Kissan viikset! Se vaan uuvuttaa.

Kunnes eräänä päivänä: BINGO!

Kypsät omenat putoavat suuhun. Taivaalta sataa mannaa.

O Lucky Day!

Sinä saat kaiken mistä unelmoit, kaiken mitä himoitsit, kaiken mitä tarvitset.

Ja sitten:

Sinuun iskee massiivinen väsymys.

Sinä menet kotiin kesken päivän, sammutat kännyn ja laitat valot pois.

Haluat nukkua, nukkua, nukkua...

Heräät tyhjyyteen, tähän Uuteen Elämääsi, ja aprikoit:

Oliko se kaiken arvoista? Oliko se sittenkään niin ihmeellistä? Miksi tämä turha seitsemän vuoden korpivaellus? Mitä se hyödytti? Ei mitään.

Ja miten tästä eteenpäin?

Kuinka tottua tilanteeseen - siihen että sinulla on kaikki, mitä halusit. Ja sitä kestää - halutessasi - ehkä seuraavat seitsemän vuotta. Niin juuri: SEITSEMÄN! Sillä siitähän on kyse: Seitsemän laihaa, seitsemän lihavaa vuotta. Niin se menee.

Et tarvitse enää mitään.

Mutta voiko siihen tottua?

Ihmisen osa on kyllästyä, ikävystyä - ja alkaa taas hamuamaan jotakin uutta, erilaista...

Tästä kai Hymyilevä Viisas, Gautama Buddha, puhui kun sanoi:

"Tahto on kaiken kärsimyksen lähde".

(MAALISKUU 2005)