Helsingin Kaupungin tilaama apulaiskaupunginjohtaja Pekka Saurin (vihr.) muotokuva julkistettiin.

Kyse on valokuvasta: Elina Brotheruksen kuva Saurista vanhanmallisessa ratikassa. Taitaa olla ensimmäinen kerta kun valokuva on "riittänyt" Helsingin Kaupungille tähän tarkoitukseen.

Hinta: Noin 8000 euroa (suunnilleen 50.000 markkaa).

"Tässä on Suomen kallein valokuva!", huusivat iltapäivälehdet.

Hyvä että asia sai julkisuutta. Onhan kyse veronmaksajien yhteisistä rahoista. Tämmöisten päätösten täytyy kestää kriittinenkin tarkastelu. Omilla rahoillaan itse kukin saa luonnollisesti tehdä mitä huvittaa.

Mutta eipä se julkisuus asian tiimoilla paria päivää kauempaa kestänyt. Ensin vähän päiviteltiin hintaa. Lehtikuvaajien edustaja totesi hinnan kovaksi. Jotakin Stadin byrokraattia haastateltiin, ja tämä totesi että "Se maksaa sen, minkä se maksaa!".

Niin sitä pitää! Pulinat pois!

Sitten Pekka Sauri kirjoitti lyhyen vastineen, jossa esitti että perinteisellä maalaustyylillä muotokuva vasta kalliiksi olisi tullutkin. Mikä poliitikko! "Elämä lyhyt, taide pitkä", lopetti Sauri vastineensa. Joo joo, pitihän se arvata, tässähän olikin kyse "Taiteesta". Ja minä kun luulin, että oli vaan räpätty foto yhdestä hyvinsyöneestä poliitikosta ratikassa.

Jännää muuten, miten Vihreillekin ovat alkaneet herranpaikat maistua. Eihän siitä montaakaan vuotta ole, kun Vihreät tulivat kuvaan mukaan vahvana oppositiovoimana. Ja nyt niitä on jo kaupunginjohtajistossa ynnä muualla ja elkeet ihan samat kuin vanhoilla puolueilla.

Mutta näinhän se aina menee. Vallankumous syö lapsensa.

1960 -luvulta alkaen, kun demareista vähitellen muodostui maahan nk. Valtionhoitajapuolue, puhuttiin demareiden nk. "herrahissistä". No, sehän on jo niin monen entisen radikaalin nostanut aivan ylimpiin kerroksiin asti. Hyvinpalkattuihin virkoihin. Palkkatulot huippusossuilla liikkuvat kymmenissä tuhansissa mummonmarkoissa per kuukausi. Mikäli onnistuu pääsemään esim. EY -komissaariksi tai Suomen Pankin johtajaksi, puhutaan (tai siis etupäässä vaietaan) jo yli sadantuhannen markan kuukausiansioista. Työn orjat sorron yöstä nouskaa? Tää on viimeinen taisto?

Se vaan ihmetyttää, että mitä tekemistä näillä tyypeillä on TYÖVÄENLIIKKEEN kanssa? Hehän ovat kaikki miljonäärejä, vähintään markoissa, monet euroissakin laskettuna. On irvokasta, kun sitten puoluekokouksessa käydään vetäisemässä muutama värssy "Kansainvälistä". Eivätkä useimmat heistä ole koskaan varsinaista työtä tehneetkään.

Aika kauas on tultu työväenliikkeen edistyksellisistä alkuajoista. Ajatellaanpa vaikka jotakin Pohjantähden räätäli Halmetta, jota Kalevi Kahra niin loistavasti ja ikimuistoisesti Edvin Laineen elokuvassa näytteli.

Kerran eräs otsikko ruotsalaisessa lehdessä säväytti: "Arroganta sossar är nytidens ädlar!" Juuri näin asia onkin.

Niin, vallankumous syö lapsensa. Jokainen vallankumous. Aina.

Nyt sitten Vihreille näyttää käyvän samoin.

Matka eräästä liikkeen perustajasta, Pentti Linkolasta apulaiskaupunginjohtaja Sauriin on pitkä - valovuosien pituinen.

Valokuvapuolella taas veteraanit 60 -luvulla taistelivat alan arvostuksen, koulutuksen, opetuksen, museon jne. puolesta. Mutta miten tässä näin pääsi käymään? Valokuvaajia on aivan liikaa, kuvatulvaa ei kohta kukaan pysty hallitsemaan. Monille nuorille koulutus alalle on muotijuttu - vaikka työllistymiselle on vain vähäiset mahdollisuudet. Ja valokuvaajien ansiotasokin sieltä alhaisemmasta päästä. Tästä on tilastotietoakin.

Jokainen, jolla on esimerkiksi jonkinlaista kuvatoimistomyyntiä Suomessa tai ulkomailla, huomaa kuvien hintatason laskun. Valokuvaaja on aina - tai ainakin melkein aina - viimeinen. Ensin tulevat suunnittelijat, reprot, mainostoimistoväki, painotalot jne. Ja tämä maailma on todellakin hukkumassa fotoihin. Kuvista murskaava enemmistö - ehkä 99 % - on turhia. Digitalisoituminen ja netti vain kiihdyttävät kehitystä. Kuvista on tulossa yhä enemmän kertakäyttökamaa, kuten paljosta muustakin.

Sinänsä tässä ei ole mitään erikoista, samahan tapahtuu alalla kuin alalla. Ajatellaanpa vaikka musapuolta. Sielläkin palavasieluiset kamppailivat kevyen musiikin arvostuksen puolesta - ja voittivat! Tänään on tilanne sitten se, että juuri missään ei voi olla rauhassa musiikkisaasteelta. Jonkinlainen rokin rämpytys täyttää sopen kuin sopen. Ympäristöhaitta jos mikä.

Valokuva-alan "taide-osasto" näyttää nostavan ikään kuin "yhteisestä sopimuksesta" kerrallaan jonkun kaapin päälle - tällä hetkellä Elina Brotheruksen. Eikä juuri kukaan uskalla huomauttaa, ettei keisarinnalla olekaan vaatteita. Liian monella on nimittäin oma lehmä ojassa. Joko artikkelien väsääjänä, kulttuuribyrokraattina, museoihmisenä tnpp. Konsensus, ennen kaikkea!

Kun Brotheruksen kuvia katselee, ei voi kuin ihmetellä, minkä tässä oikein pitikään olla se juju? Kököhköjä ihmisasetelmia tai valtaosin keskinkertaisia luontokuvia, joilla tuskin pääsisi edes Luonnonvalokuvaajat ry:n jäseneksi. Hänen luontokuvansa ovat laadultaan enimmäkseen sitä tasoa, että normaalitapauksessa kuvaaja, jolla on hitustakaan itsekritiikkiä, valopöydältä ne nk. "sutta ja sekundaa" osastoon pyyhkäisisi.

Niin sanottu "taidemaailma" on kuitenkin nielaissut Brotheruksen ihan kokonaan. Yhtenä suojelijanaan hänellä on ollut Valokuvataiteen Museon johtaja Asko Mäkelä, joka valokuvataiteilijastamme kirjoittelee artikkeleita ym.

Toisaalta ymmärrettävää. Valokuvataiteen Museo sijaitsee Kaapelitehtaalla. Ken on käynyt Kaapelitehtaalla lounaalla (sinänsä hyvää makkarakeittoa, ja vain 5,50 euroa iso lautasellinen), ei voi välttää huomioimasta tämän niinkutsutun "kulttuurielämämme" erään keskuksen ilmapiiriä. Miessukupuoliset halailevat toisiaan estoitta, ja naiset näyttävät enemmän tai vähemmän feministeiltä lähes kaikki. Tämmöiseen "taidemaailmaan" Brotheruksen kuvat kyllä uppoavat. Ja jos kulttuuribyrokraatit meinaavat rauhassa kuppilassa asioida, on heidän toki paras silittää ilmiötä myötäkarvaan.

Sitten sanotaan, että kyse onkin "kontekstista" (meniköhän sana oikein?). Mistä ihmeen "kontekstista?". Siitäkö että heikkotasoinen valokuva muuttuukin "taiteeksi", kun se ripustetaan tarpeeksi suurena vedoksena galleriaan ja ilmoitetaan että tämä nyt on "Taidetta"? Hintalapussa lukee tuhansia euroja. Joo joo...

Suomalaisen valokuvauksen suurimman kuplan nimi on Elina Brotherus. Tässä on kyse - sanan täydessä ja varsinaisessa merkityksessä - nk. "taidepaskasta".

Elina Brotherus nauttii kuluvan vuoden alusta Valtion 5 -vuotista taiteilija-apurahaa, n. 14.000 euroa per vuosi, kertyvine eläke-etuineen. Fakta. Aikaisemmin hänelle on jo myönnetty Valtion 3 -vuotinen apuraha. Fakta sekin.

Hänen valokuviaan on myynnissä tuhansien eurojen hinnoilla gallerioissa ympäri maailmaa. Netistä voi tsekata.

Hiljattain Brotherus esiintyi itsestään tehdyssä tv-ohjelmassa. Varmaan mukava projekti proggiksen tekijöille. Sai käydä Ranskassa. Ja aihehan on mitä korrektein, poliittisesti.

Valokuvataiteilijamme esitteli - muodikkaissa nahkatakeissa - hankkimaansa kiinteistöä Ranskan maaseudulta. Kunnostettavaa näytti riittävän. Hänellä on ilmeisesti asunnot myös Pariisissa ja Helsingissä.

Kertyyhän tuollaisesta elämäntyylistä toki kuluja, joita pelkkä valtionapuraha ei varmastikaan voi kattaa. Hyvä lisä se kylläkin on.

Mutta että Helsingin Kaupunki meni maksamaan 50.000 mummun markkaa Brotheruksen Sauri -kuvasta? Hei, älkaa nyt viitsikö! Ja samaan aikaan on mm. ylipormestari Eeva-Riitta Siitosen suulla jo vuosia paasattu kaupungin huonoa rahatilannetta.

Tiedoksi vaan Stadin päättäjille: Lupaan näpsäistä foton seuraavasta kaupunginjohtajasta ratikassa yhdellä prosentilla (1 %) siitä mitä Brotherukselle maksettiin. Siis 80 eurolla. Hinta sisältää arvonlisäveron. Niin ikään hinta sisältää materiaalikulut, yhden rullan Fujin Sensia -filmiä kehityksineen. 36 kuvaa - siitä voipi valkata. Loput voi sitten heittää roskikseen. Vedoksia tarjous ei sisällä.

Sekin hyvä puoli tässä tarjouksessa on, että - päinvastoin kuin Elina Brotheruksen keississä - tätä matskua ei tarvii kuskata Finskin ykkösluokassa Pariisista Stadiin. Mä voin heittää sen rullan fillarilla suoraan Kaupungintalon kirjaamoon.

Ainoa ehto on, että vaunu on kunnolla tuuletettu Helsingin ratikoille ominaisesta kusen dunkkiksesta. Mikä muuten on samalla syy siihen, ettei niitä tule käytettyä kuin pakosta, pari kertaa vuodessa. Kaupunginjohtajillahan ovat sitten virka-autot... Todennäköisesti Saurillakin. Sitä paitsi ratikoissa matkustaa liian paljon avohoitopotilaita, joiden oikea osoite olisi tietenkin dorkis tai linna, mutta sehän ei enää nykyään ole "poliittisesti korrektia". Tuloksena sitten ääri-esimerkkinä se kirveen kanssa heilunut mies alkuvuonna metrossa... Onko tarkoitus sitten taas seuraavan hässäkän jälkeen soitella psykologi-Pekalle "Yölinjalla" -proggikseen? Sieltä saapi sympatiaa? Häiriköillehän ei lakia Suomesta enää löydy. Ei oo löytyny enää vuosiin.

Mutta mikäpäs siinä.

Fyrkkaa näkyy Stadilla sittenkin piisavaan, kun kohde on "oikea" ja "poliittisesti korrekti".

Brotherukselle täytyy tavallaan nostaa hattua.

Sillä sanoohan sananlaskukin, jotta "Ei se oo hullu, joka pyytää, vaan se, joka maksaa!".

Pariisissa 6.11.2004

Pitkäsen Tommi
jonkinsorttinen fotari Tölikästä

JÄLKIPELIÄ