KOVAA PELIÄ BALTIASSA           Syyskuun viimeinen, 2004. Onnistuneen Tallinnan -päivän jälkeen lähdössä Saarelle viikonlopuksi. Talskussa meni todellakin hyvin, mutta pois on päästävä, ja äkkiä. Suurkaupunki mikä suurkaupunki. Onni löytyy Eestin maaseudulta! Niin, Tallinna... Meno on hektistä, ja kiihtyy vaan. Talsku on Stadia dynaamisempi mesta nykyään. Eikä varmaankaan montaa vuotta mene, kun meillä tosiaankin on vain yksi iso kaupunki: Talsinki! Tuli sitä tunnelia Suomenlahden ali tai ei. Yksi kaupunki, sama raha, elinkeinoelämä lähes täydellisen integroitunut, suomalais-ugrilainen kielisukulaisuus, molemmat mukana EU:ssa ja Natossa... Ja sekä Suomen että Eestin syrjäseudut tyhjenevät entisestäänkin. Sitä ei voi mikään estää. Saavun fillarilla bussijaamalle muutamaa minuuttia ennen bussin lähtöä. On torstai-iltapäivä, ja bussi näyttää tulevan aivan täyteen. Niin moni saarelainen käy Tallinnassa töissä, ja suuntaa jo torstaina viikonlopuksi kotisaarelleen. Samassa bussi kaartaa jo laiturilleen, ja väki alkaa valua kohti etuovea. Joku jo avaa oikeanpuoleisen rahtitilan bussin alaosassa ja kassien lastaaminen sinne alkaa. Arvioin tilanteen sellaiseksi, että katson viisaimmaksi kiertää bussin toiselle puolelle laittamaan pyörää sisään, ylimääräisen hässäkän välttämiseksi. Siellä tosiaankin on tilaa niin hyvin, että vaikeuksitta filo kyytiin saadaan. Olen viimeinen maksamassa kuljettajalle. Kädessäni on kaksisataa kroonia. Mainitsen varmuuden vuoksi kuskille "reisipakkeista" ja "jalgrattaasta". Kuskin ilme kirkastuu: "Ahaa! Jalgrattas! Siis se on teine maksu!" Tätä vähän pelkäsinkin. Kaikkeen on oltava valmis. Otan hölmistyneen ilmeen ja kysyn: ”??? Toesti?" Kuskilla on voitonriemuinen asenne: "Ma ei valetta!" Seison hänen edessään neuvottoman näköisenä. Ajatukset raksuttavat. Fillari on jo saanut tappotuomion. Sitä on viime aikoina joutunut korjauttamaan tämän tästä, ja se on vikoineen aiheuttanut pari painajaismaista tilannettakin kuluneena kesänä. Aivan viime päivinäkin ovat ongelmat olleet sitä luokkaa, että on todellakin menty "päivä kerrallaan" eteenpäin. Toivomus vain on ollut, että filo kestäisi juuri tänne Talskun bussijaamalle asti. Sen jälkeen ei ole niin väliäkään, koska olen sopinut uuden pyörän ostosta heti huomenaamulla Saarella tutun kauppiaan kanssa. On sekunti aikaa ajatella. Jos tilanne kärjistyy äärimmäiseksi ja kuski tosiaan vaatii toisen henkilöpiletin maksun tuosta romufillarista, on minulla valmius kylmästi jättää pyörä tänne bussijaamalle. Tavallaan kiinnostaisi nähdä kuskin ilme, kun ilmoittaisin että soromnoo, laitetaan filo sitten kiertoon, jos tämä tällaiseksi menee! Kuski tarkkailee minua ovela hymynkare suupielessään. Hän ojentaa kätensä kohti kahta satastani ja ilmoittaa: "Siis teemme niin!" Kaksisataa krooniani katoavat hänen kassaansa, ja edelleen pirullinen ilme naamallaan hän lyö 164,- kroonin normaalihintaisen henkilölipun. Vaihtorahat katoavat sen sileän tien... Lähden käytävää pitkin bussin takaosassa olevaa vapaata paikkaa kohti. Linkkari starttaa niin rajusti, että lähtö vie jalat alta ja rojahdan penkille. Minut on juuri ryöstetty. Olen juuri joutunut maksamaan lahjuksen, ensimmäistä kertaa elämässäni. - Aamulla ostan Saaren pääkaupungista uuden polkupyörän. Vaihdossa kauppias antaa vanhastani sata kroonia. Eli jos pyörästä olisi pitänyt maksaa toinen normaalihintainen lippu, olisi sen kuljetuskuluiksi pelkästään yhteen suuntaan tullut yli puolitoistakertaisesti fillarin arvo! Uusi polkupyörä on suomalaista valmistetta. Hintataso Eestissä on sellainen, että ostamalla Hangossa valmistetun pyörän sieltä tulee neljän päivän matka laiva- bussi- ja majoituskuluineen maksetuksi hinta-erolla. Kerron tapauksesta eestiläisille ystäville. Heidän naamoilleen leviää tietävä hymyntapainen - Neuvostoliiton kasvatteina tällainen on heille tuttuakin tutumpaa. Kun puhun korruptiosta, korjaavat he heti että kyseessä on varkaus. He kehottavat kääntymään Happosen puoleen. Jos Happonen kuulisi tämän, olisi seurauksena potkut kuskille, he vakuuttavat. "Mikä ihmeen Happonen?", kyselen. "Bussifirman omistaja, suomalainen", vastaavat he. Käy ilmi, että kyseinen bussifirma todellakin on suomalaisomistuksessa. Ollut koko Uuden Eestin ajan. Nyt valkenee, miksi kuljettaja niin kärkkäästi pyörästä halusi veloittaa. Tässä firmassa on näköjään otettu käyttöön suomalainen käytäntö polkupyörien kuljetusmaksun suhteen. Ainoana Eestissä, olen nimittäin kuljettanut pyörää kymmeniä kertoja Eestin muilla linjoilla ilmaiseksi ja ongelmitta. Suomessahan bussifirmat veloittavat yleensä 3,50 - 5,- euroa, Valtionrautatiet jopa 9,- euroa mikä on tosi kova hinta ja ainakin allekirjoittaneen saa käyttämään bussia lyhyillä matkoilla. Päättelen, että suomalaisjohto on yrittänyt tätä käytäntöä Eestiin istuttaa, ja kuskit - ainakin tämä kuski - soveltavat sitä näin omalla tavallaan. Rahastavat suoraan taskuunsa. Toisaalta eihän kuskien palkka kummoinenkaan ole, ehkä jotakin 400,- euroa kuukaudessa, korkeintaan. Ovat nyt sitten näköjään keksineet tämmöisen lisätienestikikan. Näin Eestissä. Maassa maan tavalla, sanotaan. Mitäpä tässä muutakaan voisi. (LOKAKUU 2004)