|
||
| HELSINKI, KESKUSKATU, JOSKUS 1994 (kai?). Aurinkoinen iltapäivä. Tuttu hahmo kävelee vastaan - sehän on Pentti Sammallahti! Eipä ole vuosiin tavattukaan. Kutsuu kahville - minulla on hoppu, kuten pienyrittäjällä aina, mutta päätän ottaa kutsun vastaan. Penttihän on periaatteessa miellyttävä kaveri. Sitäpaitsi eräs harvoista kotimaisista fotareistamme, jolla on oma, ainutlaatuinen tyylinsä. Sitäpaitsi "We go way back" - aina 60 -luvun loppuun asti... Pentillä sitävastoin ei tunnu olevan kiire mihinkään. Nousemme ylös Akateemisen Kirjakaupan toisen kerroksen Cafe Aaltoon. Olen - keski-iän kynnyksellä - aloittanut valokuvaamisen muutamaa vuotta aikaisemmin. Puolivahingossa ja monen mutkan kautta. Penttihän taas on noita 1960 -luvulla, teini-iässä aloittaneita. Kahvilassa taitaa olla pöytiintarjoilu. Pentti tarjoaa. Tuohon aikaan siellä taisi saada vielä polttaakin. Pentti ottaa mukavan asennon Aalto -tuolissa ja muistaakseni imaisee pitkän henkosen. Jotenkin jutustelu lipsahtaa taloudellisiin asioihin. Mieleeni juolahtaa samalla Jean Sibeliuksen piikkiin laitettu tokaisu, jonka mukaan hän mieluummin seurustelee liikemiesten kanssa - taiteilijat kun aina vaan puhuvat rahasta... Seuraa valokuvataiteilija Sammallahden esitelmä Pääoman Globaaleista Liikkeistä. Stoorin ydin menee jotenkin niin, että alati parempaa tuottoa etsivän Globaalin Pääoman nopeisiin ja ahneisiin liikkeisiin verrattuna "reaalitalous" on ihan peanuts. Pentti maalaa hirviömäisen kuvan nanosekunneissa maiden rajat ylittävästä Pahasta Kapitaalista. Alan hermostua. Vastapäätä istuu kaveri, jolle - opettajan uransa jälkeen - on varsin nuorena, vähän yli nelikymppisenä, myönnetty Globaalisti aivan ainutlaatuinen etu, Valtion 15 -vuotinen taiteilija-apuraha. Joka sitten suurin piirtein automaattisesti muuttuu aikanaan Valtion taiteilija-eläkkeeksi. Joka apuraha ei estä muuta lisätienestiä, ja jota useissa tapauksissa vieläpä pidennetään eläkkeeseen asti. Jonka apurahan piirin pääsee eri taiteenaloilta vain kourallinen Valittuja. Valinnan suorittaa jokin mystinen, näkymätön "Taho". Cafe Aallossa istuessamme 90 -luvun alun Suuri Lama alkaa vasta hellittämään. Tuhannet pienyrittäjät nääntyivät laman alle. Itse selvisin merkittävän arpajaisvoiton ansiosta: 100.000,- markkaa Ässa -arvalla. Tuli juuri sillä kuuluisalla Yhdennellätoista Hetkellä, Tornion Puutarhakadun R -kioskista 22.3.1993. klo 19.15. KruununKuvaajilla sensijaan on selusta turvattu. Voi rauhassa filosofoida vaikka Globaaleista PääomaMarkkinoista. Kiitän kahvista, nousen ja poistun. Tänäänkin pitäisi jotakin tienata... Ei kulu kauaa, kun posti tuo Pentiltä kutsun valokuvanäyttelyn avajaisiin. Hieno valokuva, komeasti käsin kirjoitettu vastaanottajan nimi kirjekuoressa. Penttihän on varsin taitava tekstaaja. Todennäköisesti olisi pystynyt luomaan hienoa uraa silläkin saralla. Olen sattumoisin Stadissa avajaisten aikaan, ja päätän poiketa. Kymmeniin vuosiin ensimmäiset näyttelyn avajaiseni, ja samalla viimeiset tähän päivään asti. Galleria Yrjönkadulla on tupaten täynnä mitä kultturelleinta yleisöä. Minut äkätessään Pentille tulee pakottava tarve rientää luokseni selvittämään asioita kova-äänisesti. Taiteilija on maistissa, mikä on mitä luonnollisinta. Kukapa ei oman näyttelynsä avajaisissa olisi. Se vasta kummallista olisi, jos näin ei olisi. Olen vissiin edellisen tapaamisemme jälkeen postikortilla Lapista kommentoinut muutamalla virkkeellä valokuvataiteilijan talouspoliittisia näkemyksiä. Siitä Pentin keskusteluinto. Teemana on tuo vanha tuttu - omaisuus. Pentti alkaa tilittämään, että mikäli sattuisi kuvauskeikalla puusta putoamaan, koko hänen omaisuutensa tipahtaisi alas saman tien. Alan välittömästi aprikoimaan, jotta miksi asian sitten pitäisi olla toisin? Pitäisikö hänen kaltaisillaan sitten vielä jotakin omaisuuttakin olla? Moni antaisi ilomielin koko omaisuutensa pois, velkoineen päivineen, mikäli Valtion piiiitkän taiteilija-apurahan kaltainen lottopotti olisi sattunut kohdalle. Siihen liittyvine eläke-etuineen. Tilanne ei - kaikki seikat huomioiden - kuitenkaan ole juuri nyt parhain mahdollinen sen syvällisempiin ajatustenvaihtoihin valokuvataiteilija Sammallahden kanssa tästä aiheesta. Olisiko siitä sitten hyötyäkään... Kun nuo - erään psykologin tieteellisen tutkimuksen topikkia lainatakseni - "Minän puolustusmekanismit" kertakaikkiaan ovat tuollaisia... Olipa henkilö julistautunut kuinka pasifistiksi, gandhilaiseksi tai whatever hyvänsä... Ihminen on ihminen! Ainakin silloin, kun omasta elannosta on kyse. Näin pitää ollakin. Suvunjatkamisen kannalta. Parempi että poistun, IlonPilaaja, kadulle... KOLOMEN J:N KAJJJAANI, JOSKUS 1998: (Se neljäs J kuuluu vieläkin olevan lainassa Jojensuussa - mahtavatko ennää palauttaakaan...?) Olen eräässä Kajjjaanin keskustan hotellissa, respan tiskillä, räpläämässä korttiständiäni. Kajjjaani on tuttu jostakin 60 -luvun puolivälistä. Korttiständejä mulla on paikkakunnalla ollut aina ensimmäisestä näissä merkeissä tehdystä Pohjoisen -rundista alkaen, huhtikuusta 1984. Olen siis kuin kotonani. Vieressä mieshenkilö aloittaa keskustelun. Hän on tarkkaillut touhujani, ja selvästi tietää kuka olen ja mitä puuhailen. Esittäytyy valokuvaaja se ja seksi, kutsuu kahville. Hänellä on vaimo/vaimoke/mikälie mukanaan. Naishenkilö toimii kuulemma hänen assistenttinaan... No, ainaskin hepulla on tarve "esitellä parisuhdettaan" - esittelisiköhän vielä? Mikäs siinä. Pöydässä tyyppi alkaa selvittämään, että ovat kuvauskeikalla samassa hotellissa. Huonekuvauksia. Iso kalusto. Kuvausjärjestelyjä. Jne. Äijän visiittikortin mukaan hän on FRPS. Kaikin mokomin, jos se hänelle on tärkeää... En tosin ole koskaan henkilöstä kuullutkaan. Erikoisalana panoraamakuvaus. Sekin sopii! Siitä vaan. Kahvikuppini - kutsuja onneksi siis maksoi - ollessa vasta puolessa välissä seuraa isku: Saan kuulla, että arvoisa mainosvalokuvaajammekin "olisi helposti voinut käynnistää vastaavan postikorttituotannon" mutta "ei viitsinyt viedä minulta markkinoita". Aha. Selvä juttu. Kiva, että armahti. Säälistä. Toivottavasti tuota säälin tunnetta jatkuukin, ettei Pitkäsen pojalta vaan viedä leipää suusta! Tosin tämän postikorttituotannon käynnistäminen ja jatkaminen vei meiltä kahden sukupolven työn. Mukavaa, että tuo B -sarjan mainosvalokuvaaja antaa minun jatkaa! Kiitän kahvista ja poistun. Kajjjaani on kotimarkkina-aluettani, eikä kukaan eikä mikään ole tuon vuoden 1998 jälkeenkään saanut minua sieltä pois. Kyseisestä hahmosta ei ole minkäänlaista havaintoa tuon jälkeen. Feidautui veks... Täytyy oikein ponnistella kun yrittää muistaa, mikä äijän nimi olikaan... Ehkäpä Pitkäsen Tommin leipäpuun armahtaminen säälistä olikin hänen uransa - ja elämänsä! - kohokohta? HELSINKI, SYYSKUU 2007 Viemässä filmirullia Fredan FotoYks -liikkeeseen. Vuoroa odottaessa kiinnittyy huomio tiskillä asioivaan lyhyehköön herraan. Siisti olemus, pikkutakki, pyylevähkö, runsaasti harmaata hiuksissa. Luulen Christer Kihlmaniksi. Sitten tunnistan äänen: Sammallahden Pentti! Samassa Jerry kääntyykin, ja alamme rupattelemaan. Niitä näitä. Hämmästyttävän avomielisesti hän kertoilee elämästään. Yksityiskohtia päiväjärjestyksestä ja elintavoista. Ruoanlaitto- ja viiniharrastuksista. Päiväunista. Labbistyöskentelystä. Tärkeimpänä kaikesta, blaadaamisen lopettamisesta. Penttihän imi röökiä vuosikymmeniä kuin korsteeni... Kai on niin, että jokaisella pitää joku riippuvuus olla. Ja kun yhdestä pääsee irti, ottaa sen paikan jokin toinen. Tai kaksi... Niin, meikäläisellähän se on - kun en polta, en ryyppää, ja oon poikamies - tuo... kahvi. Sitä kuluukin sitten useita kuppeja päivässä! Vitsi vitsi-:)... Sekin on hyvä muistaa, että englantilaisilla on tapana sanoa, ettei semmoiseen mieheen ole luottamista, jolta ei löydy vähintäin yhtä Pahetta... Todellakin, emmehän me tästä kukaan enää nuorene. Aika ei odota. Vanheneminen lienee niitä harvoja todella "demokraattisia" asioita. Kadulla mainitsen Pentille kuluneen kesän Viipurin- ja Suursaaren -reissuistani. Jostakin syystä - Herra ties miksi? - Pentti alkaa kertoilemaan jälleen siitä samasta aiheesta, josta viimeksi viitisentoista vuotta sitten kuulin Yrjönkadun galleriassa esitelmöintiä: Että hänellä ei ole omaisuutta. Että jo hänen faija -vainaansa tapasi todeta, että jos Pena tipahtaa puusta, mukana tulee samalla koko maallinen omaisuus... Tuttua tekstiä. Muuten Pentin isähän oli yksityisyrittäjä, joka vuosikymmeniä piti käsityö-alan liikettään alakerrassani... Sen verran Pentti kuitenkin on viidessätoista vuodessa lieventänyt kantaansa, että toteaa hänellä sentään olevan kuvasto, tekijänoikeudet jne. Hyvä! Totean Pentille, ettei yksityisyrittäjä voi hänen tavallaan ajatella. Pitää olla jonkinlainen "vararahasto" Pahan Päivän varalle. Sitä kutsutaan omaisuudeksi. Jatkan, että Pentillä kävi fantastinen tuuri, kun hänelle niin nuorena myönnettiin Valtioin taiteilija-apuraha. Pentin silmät muljahtavat. "Sun faijashan sitä oli ajamassa!". Tiedustelen, oliko hänelle myönnetty Valtion taiteilija-apuraha isäni ansiota. Ei vastausta. Pentti pistää suunsa suppuun. Niinpä niin. Ei hän sitä sentään minulle tunnustaisi. Kunhan laittaa tuon valokuvaajien apurahoituksen - "noin niinkuin yleisesti" - faijani piikkiin. Mitäpä tuohon sanoisi? Se oli sitä aikaa, ja tämä on tätä aikaa. Jokainen Vallankumous syö lapsensa. Jokainen. Aina. Eroamme. Pentti lähtee taivaltamaan Eerikinkatua ylöspäin, minä kiirehdin fillarilla kohti reproa. Jään mietteisiini. Tuossa meni Arvostettu Valokuvaaja. Kansakunnan Kaapin Päällä. Hänellä on ikuinen Valtion Leipä. Palkittu mm. Pro Finlandia -mitskulla. Kutsuja Linnan bileisiin tulee varmasti, ellei ole jo tullutkin. - Minkälaista olisi olla arvostettu? Minkälaista olisi olla valokuvaaja, jonka ei tarvitsisi päivittäin myydä? Niin, ja minkälaista olisi olla isä? Perheellinen mies, kymmenien vuosien parisuhteessa? Näitä en tule koskaan tietämään... Faija -vainaa totesi joskus ammoin: "Tommi, jos sä ikinä meet naimisiin, niin pidä huoli että se on rikas nainen!". Niinpä niin, nk. vapaan ammatin harjoittajalle varsin hyvä elämänohje. Eikä tarvitsisi olla edes rikas, varakkaista lähtökohdista oleva ja hyvätuloinen riittäisi. Toiset ovat osanneet järjestää senkin...- No, hyvinhän tää on vanhanapoikanakin sujunut. Kukin tyylillään... Jostakin 60- tai 70- luvun valokuvapoliittisista tilanteista matka tähän päivään on valovuosien pituinen. Mitä tulee valokuvaukseen, yhteiskuntaan ja talouteen - kaikki on täydellisesti muuttunut. Mikäli sensijaan on päässyt vaikkapa 80 -luvulla käytännössä elinikäisen ValtionRahoituksen piiriin - kuten Pentti on - se pysyy. Hautaan asti. Riippumatta ympäröivän muailman muutoksista. Sen Pentin tapaaminen kuitenkin tänään saa aikaan, että illalla korkkaan punkkupullon, vaikka onkin arki-ilta. Enhän ole ainoa, joka niin tänään tekee. - Kuluu pari viikkoa. Postin mukana tipahtaa eteisen lattialle postimerkeillä varustettu kirjekuori, jossa tyylikäs käsinkirjoitettu osoite. Kirje poikkeaa olemukseltaan muusta postista täysin. Toivo herää, josko sisällä olisi se vuosikymmeniä odoteltu viesti noin 25 -vuotiaalta, persoonallisen näköiseltä, sanavalmiilta ja hauskalta nuorelta naiselta. Salaiselta ihailijattarelta. Ei tietenkään. Eihän sitä kirjettä koskaan tulekaan. Sensijaan kirje sisältää kutsun Pentti Sammallahden valokuvanäyttelyn "Lintuja" avajaisiin. Jään katsomaan kutsun valokuvaa kaikessa rauhassa. Upea kuva. Kerta kaikkiaan. Ei voi kuin ihailla tuota tapaa, millä Pentti vaatimattomistakin aiheista saa jalostettua - niin, avainsana on juuri tuo "jalostus" - Taidetta. Niinkuin tässäkin tapauksessa: Sinänsä vaatimaton motiivi parista linnusta, ehkä variksia, istumassa puhelinlangoilla peltoaukean päällä... Samasta paikasta kinojärkkärillä otettu värikuva ei näyttäisi käytännössä paljon miltään. Mutta Pentillä on tuo vuosikymmenien saatossa hioutunut ainutlaatuinen labbistekniikkansa, millä työstää tavanomaisistakin lähtökohdista todellisia mustavalkoisia valokuvahelmiä. Toisaalta onhan hänellä tekniikkansa täydellistämiseen Yhteiskunnan taholta annettukin lähes rajattomat mahdollisuudet. Maailman -mittakaavassakin aivan poikkeukselliset työskentelyolosuhteet turvaava rahoitus Valtiovallan puolelta. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen ei vastaava liene missään muualla. Pentin tilannetta pohtiessa ei tietenkään voi unohtaa sitäkään, että hänellä on suurena taakkana harteillaan erittäin merkittävä osallistumisensa valokuvaajakoulutukseen Suomessa. Aivan keskeisimpiä toimijoita. Ollut mukana edesauttamassa kehitystä, jonka lopputuloksena Härmässä on nykyään valtaisa joukko turhia valokuvaajia. Siis paljon, paljon enemmän, kuin mitä tämä maa tarvitsee ja kykenee elättämään. - Tarkoitus ehkä oli hyvä, mutta Tie Helvettiinhän onkin aina kullalla silattu... KUUSAMO NATURE PHOTO, LAUANTAINA 13.9.2007 Ollut Kuusamossa yötä, jatkamassa bussilla Rukalle. Sieltä filolla Juumaan, missä odottaa lämmin mökki, rantasauna ja uinti... Ennen bussin lähtöä hetkinen aikaa kurkistaa Kuusamo -talolle sisään. Tänään on LuontokuvaFestarit, joten talo poikkeuksellisesti on auki. Pääsee siis ilmaiseen nettiin. Jotain hyötyä mullekin noista pippaloista. En ehdi aulan netissä muutamaa minsaa kauempaa istahtaa, kun kuuluu tuttu ääni takaa. En heti muista äänen omistajaa. Kohta mies kuitenkin istuutuu viereeni penkille. Kirjapainomies! Aikaa bussin lähtöön on muutama minuutti, enkä millään ehtisi alkaa hänen kanssaan saikkaamaan. Mutta äijä änkeää puheisiin... Niin, hänellähän onkin niin paljon asiaa... Hampaankolossa. Mies työskenteli kirjanpainajana muutama vuosi sitten painossa, jota tuolloin käytin täällä Pohjoisessa. Harrastajavalokuvaaja, ja lestadiolainen. Kuola valui vaan suusta aina kun ilmestyin painoon uuden korttisarjan kanssa. Katseli kuvia niinkuin toiset fotarit vaan katsoa osaavat: Kaikkia virheitä etsien, vihreänä kateudesta, jos moitittavaa eivät löydä. Koko ajan taustalla tuo "Kyllä minullakin on tuollaisia!", "Minulla on tuosta aiheesta parempi!". Kaikkein pahinta on tietenkin imelä kehuminen. Koska se kätkee niin paljon... Miekkosella armoton risominen päällä koko ajan: "Taas se painattaa postikortteja!". "Voi ei, sen kortit myyvät!", "Paljonkohan se tienaa tosta hommasta?". Tyyppi itse palkkatyöläinen. Toistakymmentä lasta, kuten Pohjoisen lestadiolaisperheissä on tapana. Eräs Hesarin toimittaja muutama vuosi sitten laski, kuinka paljon erilaisia yhteiskunnan tukia tuollainen suurperhe saa nauttia. Korotetut lapsilisät, kodinhoitotuet, Yhteiskunnan kustantamat siivous- ja pesulapalvelut jne. tekivät yhteensä yli puoli miljoonaa Finska markkaa per vuosi. Varsin näppärää. Saada yhteiskunta kustantamaan oma yksityis- ja perhe-elämänsä. Kuvioon tietenkin kuului, että heppu piti meikäläistä "liikemiehenä". No, niin hyvä "liikemies" en kuitenkaan ole koskaan ollut, että yhteiskunnan olisin saanut höynäytettyä yksityiselämäni kustantamiseen. Toisin kuin eräät. Kyseinen kirjapaino sittemmin fuusioitiin erääseen suurempaan taloon ja - yllätys! yllätys! - nyt talo sitten onkin kylmillään. Ei "kannattanut" painotoimintaa syrjässä harjoittaa - toiminta siirrettiin isompaan kaupunkiin. Samalla häipyi taas pitkälti toistakymmentä tuotannollista työpaikkaa paikkakunnalta, jossa niitä ei kovin montaa enää jäljellä olekaan. Matkailua ja muuta hömppä -osastoa sitäkin enemmän. Muttei kuitenkaan tarpeeksi, muuttotappiokunnasta on kysymys. Heppu jököttää vaan sohvalla tuossa vieressä. Yritän keskittyä sähköpostiini - turhaan. Hän haluaa "keskustella". Niinpä tietysti. Ei hänestä pääse eroon. Kysyn piruuttani kuulumisia tältä vapaaherralta. Pääsi nuorena, vähän yli 5 -kymppisenä eläkeputkeen, kun firma lopetti toiminnan eikä paikkakunnalta taatusti tule ikinä löytymään alan töitä - Härmäläiselle duunarillehan on mahdottomuus ottaa vastaan jonkun toisen alan töitä. Äijä selittää kaikki parhain päin. "Hyvin menee kuitenkin", kuulemma. Tiedusteluun, eikö firman lopettaminen ollutkaan katastrofi, tulee laveaa selittelyä että oikeastaan hyvä että kävi niinkuin kävi. Kun työtahti loppuaikoina kiristyi kiristymistään. Summa summarum hänen versiostaan saa käsityksen, ettei työllä, työpaikoilla itse asiassa mitään väliä olekaan. Paljon paremmin menee ilman! Huh-huh. Ja minä kun todella luulin, että työpaikan lähtö alta olisi katastrofin paikka... No, nk. "sosiaaliset turvaverkostot" näyttävät olevan toisilla hyvät. Kai sitä "ansiosidonnaiseksi" kutsutaan, en tiedä kun ei ole kokemusta - eikä tule koskaan olemaankaan. Lestadiolainen alkaa samassa kehua vaimoaan, joka kuulemma on työelämässä. Niin, lestadiolaiset ja naiset... Muistuu mieleen kerran melontaretkellä Kuusamon Oulankajoella eräs lääkäri ryhmässämme. Hän oli palvellut kunnanlääkärinä Koillismaan lestadiolaisalueilla. Kertoi, että vaimot riutuvat neljänkymmenen jälkeen usein pois päiviltä. Noin tusinan synnytyksen jälkeen. Lääkärin mukaan ei kenenkään naisihmisen fysiologia kestä tuollaista rääkkiä - kuulosti järkeenkäyvältä. Lääkäri jatkoi, että tapana on sitten vaan ottaa uutta peliin. Hänen mukaansa uusi vaimo on jo uskonveljien valmiiksi katsoma nuori nainen, ja taas sama rumba käynnistyy... Yhteiskunta maksaa kulut, tietty. Tätä uskoahan käsitteli Rauni Molbergin ainoa kunnollinen leffakin, "Maa on syntinen laulu" joskus 70 -luvun alussa. Lestadiolaisalue Pellon kirjailijan Timo K. Mukan romaaniin ohjautuvassa rainassa annetaan varsin karmea kuva lestadiolaisten "piireistä" vielä 60 -luvulla. Ensin saarnamiehet paasasivat seurakunnan jonkinlaiseen transsinomaiseen hurmokseen, ja siten alkoi yleinen hässiminen... Herran nimeen! Mutta jotenkin tästäkin änkyrästä on päästävä eroon. Vielä hän yrittää alkaa inttämään, että suurilapsiset perheet ne vasta kunnon kansalaisia ovatkin - nimittäin turvaavat Valtion tulevat verotulot! Paskan marjat. Pelkkää kulunkiahan kersat edustavat. Yhteiskunnalle, veronmaksajille - ja sitten, ennekaikkea, loppupelissä luonnonvaroille. Mutta onneksi en ole enää täällä todistamassa tulevaa katastrofia. - Näppärä systeemi kuitenkin noilla uskovaisilla saada rahoitus yksityiselämälleen. Nusuttelulle ja perheelle. - Niin, kohtaamisia kolmen erityyppisen valokuvaajan kanssa... Jokainen yrittää puolustuspuheenvuoron omalle toiminnalleen keksiä. Jos ei muuten, niin vaikka väkisin. Samantekevää, onko kyseessä taidevalokuvaaja, mainosvalokuvaaja vai varhaiseläkkeellä oleva lestadiolais -luontokuvaaja: Selityksiä piisaa. Mielellään, niin mielellään samalla ikäänkuin ohimennen polkaistaan keskustelukumppania. Niinkuin nyt tämäkin lessu - hymyssä suin, tietenkin - suvaitsee kutsua minua "liikemieheksi". Tällaisia ovat valokuvaajat. Eivät sen kummallisempia kuin muutkaan ihmiset. Nuorempana luulinkin, että valokuvaajat olisivat se kaikkein kateellisin ammattikunta. Nyttemmin on elämä opettanut, että yhtä kaunaista ja pahansuopaista väkeä ovat kaikkien muidenkin ammattiryhmien edustajat. Tasapuolisesti. Mutta onneksi bussi lähtee. En millään jaksaisi enää tuota lessua. Valtaisa pettymys tyypille, kun en jäänyt jänkäämään hänen kanssaan. No, kaikkia ei voi miellyttää! (Kuressaare, Saaremaa, Eesti 5.10.2007) |
||
