Mutta hyvää kotiruokaa Puijolla. Seisova pöytä, josta tankata mielin määrin.

Nousen fillarin päälle ja lähden alas, rautatieasemalle.

Polkupyörä on vanha, raskas Helkaman Oiva. Painan melkein 9o kiloa. Selässä on kamerareppu. Pyörän vasemmassa kädensijassa roikkuu iso, raskas kassi. Oikeassa salkkuni, sekin useita kiloja. On kuuma päivä, farkkutakkia roikotan niskalenkistä vasemmassa kädessä. Vaatetuksena on sandaalit, shortsit ja t-paita.

Filon käsijarru on ollut rikki jo aikoja. Ei ole ollut aikaa sitä korjauttaa.

Mäen alkuosa sujuu kommelluksitta. Pääsen hyvään vauhtiin, ja miellyttävä ilmavirta virkistää kasvoja. Kohta tien kahta puolta kasvavan kuusikon välistä näkyy jo Kuopijo, Kallaveen kaapunki...Yksi tärkeimpiä kaupunkejani, jossa on
aina mennyt hyvin... Josta on monia muistoja kertynyt.

Nopeus kiihtyy, lievää Vauhdin Hurmaa havaittavissa. Nautinnollista päästellä vapaalla alas. Kohta olisi taas istuttava tuntikausia junassa.

Mäen alapuolella oleva risteys näkyy jo, mäki on tässä jyrkimmillään. Tulee mieleen pikku hiljaa alkaa jarrutella.

Ei voi olla totta!

Jarrut eivät pidä!

Siis jalkajarru, käsijarruhan oli jo alunperinkin sökö.

Kokeilen kerran, kokeilen toisen - uskottava se on!

Ei mitään pitoa.

Jalkajarru rutisee vain, ja poljin pyörii ympäri taaksepäin...

Pitkänen! Nyt on Totuuden Hetki.

Sekunnit kuluvat, kuolonristeys edessä lähestyy. Vilkas risteys. Siinä autoja tulee ja menee, sinne jos ampaisen täysillä, niin...

Kuolema tai vakava vammautuminen.

Olen kuin ohjus, ihmistorpedo.

Katson lähestyvää katastrofia suoraan silmiin, voimatta tehdä mitään.

Vatkaan kuitenkin polkimilla jarruista pitoa - turhaan.

Viimeiset hetkeni ovat käsillä. Näinkö tämä loppuu? Mitään ei voi tehdä. Vauhti on niin kova, etteivät autot alhaalla risteyksessä voi asialle mitään, kun kohta syöksyn heidän keskelleen...

Tällaistako on kuolla?

Mutta en ole vielä niin vanha ja raihnas ja väsynyt - olisi vielä annettavaa, ja elettävää. Ja otettavaa. Haluan elää!

Kuin katsoisi katastrofielokuvaa, etäältä, samalla tajuten, että STARRING on -minä itse! Tuhoon tuomittuna!

Vai onko tämä kaikki lopultakin pelkkää unta?

Kaikkein jyrkin kohta. Enää muutama kymmenen metriä. Olen avuton. Risteykseen tulevat autoilijat eivät mitenkään pysty ennakoimaan, reagoimaan siihen, että kohta ylhäältä heidän sekaansa, jonkun auton kylkeen, rysähtää noin 150 kiloa
rautaa ja ihmislihaa ylhäältä. Räjähtävällä nopeudella ja voimalla...

Vieläkin yritän jarrutella, painaa polkimilla pitoa. Ei mitään, sama rusahdus vain ja ratas pyörii takaperin... Kunnes...

Ihmeiden ihme!

Yhdennellätoista hetkella, ei sekuntiakaan liian aikaisin - PITOA!

Ei täydellistä jarrustutehoa, mutta pari-kolme kertaa takaperin ympäri pyörittyään ilmaantuu jalkarattaaseen jonkinlaista vastetta. Vaivalloista, mutta kumminkin.

Käsitän tilaisuuteni tulleen. Aivan vihoviimeisessä tipassa.

Pito ei kuitenkaan ole niin täydellistä, että se riittäisi pysäyttämään pyörän, koko alassyöksyvän massan. Mutta jotakin sentään.

Alan kieputtaa fillaria ajoradan puolelta toiselle, hidastamisen vuoksi.
Hurjaa hommaa, kun raskaat kassit ovat viedä tasapainon tolaltaan, tietenkin.

Sitten huomaan vähän matkan päässä oikealla tien vieressä olevan ojan yli johtavan sillantapaisen. Ja sen takana yläviistoon oikealle johtavan kävelytien.

Siis sinne!

Vielä pari kieputusta slalom-tyyliin ajoradan reunalta toiselle vauhdin hidastamiseksi ja ajan pelaamiseksi. Ja arvionti oikeasta lähestymiskulmasta sillalle.

Suunnistus. Ajoitus. Tasapainonhallinta.

Sen täytyy onnistua!

Pumppaan lisää pitoa nyt löytyneistä jarruista - sitä löytyy, hädin tuskin, mutta kumminkin. Juuri niin paljon, että vauhti hieman hiljenee, ja suoritus onnistuu...

Olen sillalla. Hallitsen tasapainon. Hyvä!

Suuntaan massani yläviistoon johtavalle kävelytielle. Parikymmentä metriä, ja ylämäki pysäyttää pyöräni.

Huh.

Olen elossa. Olen ehjä. Muutaman kymmenen metrin päässä risteyksessä liikenne kuhisee. Ei siellä kukaan mitään huomannut.

Pikkuisen toisin kuin olisivat asiat menneet, olisi risteyksessä nyt täysi hässäkkä ja tie punaisenaan verta ja lihaa. Minun vertani ja lihaani. Jäännökset tästä maallisesta tomumajastani roiskittuna pitkin tietä, ja levällään jonkun auton törmäyksestä ruttaantuneella pellillä...

Jään hetkeksi katselemaan mäeltä alaspäin kohti risteystä.

En tunne mitään.

Sydämeni ei hakkaa, ei hakannut missään vaiheessa. Pulssini ei kiihtynyt.
Kylmä hiki ei noussut pintaan, en saanut kylmiä väreitä. En tuntenut kauhua.

Olin koko ajan jotenkin ulkopuolinen draamassa, jossa pelissä oli elämäni.

Jatkan asemalle ehtiäkseni junaan.

Koko episodi katoaa mielestä pian.

Elämä jatkuu. Sen on jatkuttava.

Se oli katkolla jälleen kerran, ja ties monesko jatkoaika on taas menossa...

Jatkakaamme! Toistaiseksi...

(HUHTIKUU 2004)

EPILOGI

Palailemassa Lapista alaspäin jälleen kerran. Poikkean Puijolla katsastamassa tornin korttimyynnin kesän ajalta. Se on hyvä.

Ennen laskeutumista kaupunkiin kurkistan vielä Hostel Puijon Majalle sisään. Ei ainoatakaan asiakasta, mutta tuttu tarjoilija paikalla.

Rupattelemme hetken.

Tehdessäni lähtöä alkaa hän varoittamaan vaarallisesta laskusta. Ihmettelen, miksi? Onko hän kenties kuullut jotakin syöksystäni?

Ei, vaan hän alkaa kertomaan eräästä toisesta, parikymmentä vuotta sitten sattuneesta tapauksesta.

Ranskatar oli pyöräillyt Puijolle Pariisista asti.

Lähti pyörällään alas mäkeä.

Jarrut pettivät.

Joutui paniikkiin, ei kyennyt hyppäämään vauhdista pois, vaan puristi kouristuksenomaisesti ohjaustankoa.

Ihmistorpedon lailla paiskautui päin risteyksessä olevaa liikennettä.

Puijolle nousussa olevat kahvilan tytöt kuulivat hänen huutonsa, kun ranskatar katsoi kuolemaansa silmiin viimeisten sekuntiensa aikana...

Hänen ruumiinsa jäänteet l a p i o i t i i n sittemmin risteyksestä pois...

Kuuntelen tarjoilijan kertomusta hiljaisena.

Kyllä, kyllä. Olen varovainen mäessä, lupaan.

En kerro hänelle, että jotakin tiedän, minäkin, jarrujen pettämisestä Puijon mäessä.

(Puijo 23.9.2004)

Ei voi olla totta • Believe it or not!    Puijo

Metsä on pyhä! • La Forêt Sacrée • I went to the Forest and the Holy Places...    Puijo

Puijon tornikahvilan ikkuna, helmikuu