KIRJA-ARVIO: Michel Houellebecq: Oikeus nautintoon

 
       
 

Sarjassamme "Eurooppalaisia puheenvuoroja":

Michel Houellebecq (lausutaan jotansakin "Weelbek"), Ranskan nykykirjallisuuden Paha Poika, iskee jälleen!

Sama heppu, joka on tohtinut julkisesti irvailla islamin uskolle ja saanut siitä asiaankuuluvat kurat niskaansa, ottaa romaanissaan "Oikeus nautintoon" tehokäsittelyyn länsimaisen yhteiskunnan aran kipupisteeen, seksin. Seksin ja nautinnon vaikeuden, jopa mahdottomuuden meikäläisessä nykyelämässä. Tuo esiin häpeämättömällä tavalla ostetun seksin tarjoaman mahdollisuuden kaukomaissa, kirjassa Thaimaassa.

Tarinan päähenkilö Michel (siis sama nimi kuin kirjailijalla) on 40+ pariisilainen kulttuuriministeriön virkamies, sinkku. Yksi miljoonista läntisten suurkaupunkien yksinäisistä intellektuelleista. Työhönsä hänellä on ironinen asenne.Etenkään nk. "nykytaidetta", jonka kanssa hän joutuu virkansa puolesta olemaan tekemisissä, hän ei pysty ottamaan vakavasti. Kaikesta paistaa läpi, että Michel pitää modernia taidetta pääosin humbuukina, mitä se tietenkin onkin.

Illat tuppaavat kulumaan telkun ääressä torkahdellen. Joskus tulee vierailtua seksiputiikkien runkkukabineteissa, ja silloin tällöin otettua myös nk. live-kontaktia niissä. Jonkinlainen läheisyyden illuusiokin on joskus saavutettavissa. Tässä pieni näyte sankarimme asenteesta:

"Tein yleensä töiden jälkeen peep-show kierroksen. Se maksoi 50 frangia, toisinaan 60, jos siemensyöksy ei tullut heti. Liikkuvien pillujen näkeminen tuuletti päätäni. Nykytaidevideoiden ristiriitaiset suuntaukset, tasapainottelu kulttuuriperinnön säilyttämisen ja elävän luovuuden tukemisen välillä... liikkeessä olevien pillujen magia pyyhki sen vikkelästi pois. Tyhjensin miellyttävästi kivekseni. Samaan aikaan Cecilia (työtoveri) ahtoi suuhunsa suklaaleivoksia ministeriön läheisessä konditoriassa. Vaikuttimemme olivat jokseenkin samat.Joskus harvoin otin viidelläsadalla frangilla yksityisesityksen. Se tapahtui silloin kun kullini voi huonosti, tuntui jättiläismäiseltä, vaativalta mutta hyödyttömältä juustonhajuiselta lisäkkeeltä. Tuntui hyvältä kun tyttö otti sen käsiinsä, osoitti edes teeskenneltyä riemua sen terhakkuudesta ja siemennesteen runsaudesta."

Isän kuoleman jälkeen Michel huomaa olevansa varakas mies. Konkreetisemmin: Noin kolme miljoonaa vanhaa Ranskan frangia, eli jotain 450 nykydonaa. Sillähän elää, ainakin jos puuhailee jotakin pientä siinä sivussa, stressittömästi.

Faijan kuolema muuten oli jotakin nykymenolle varsin tyypillistä: Ukolla suhde nuoreen muslimi -kodinhoitajaansa, jonka kuumapäinen veli tulee vierailulle "selvittämään asioita". Lopputuloksena väkivaltainen kuolema. Niin se käy...

Mielenkiintoinen on kohtaus Aïchan, kuolleen faijan rakastajattaren kanssa. Tapaaminen on hieman väkinäinen, Michel kun tajuaa olevansa tekemisissä henkilön kanssa, joka tunsi isäpapan sukuelimet...

Aïcha: "En odota perheeltäni enäämitään", hän jatkoi kasvavalla suuttumuksella. "He ovat paitsi köyhiä, myös typeriä. Kaksi vuotta sitten isä teki pyhiinvaellusmatkan Mekkaan, sen jälkeen ei siltä suunnalta ole ollut enää mitään odotettavissa. Veljet ovat vielä pahempia. He tukevat toisiaan typeryyksissään, kiskovat pään täyteen anisviinaa, väittävät olevansa oikeauskoisia ja kohtelevat minua kuin huoraa, koska haluan mieluummin käydä töissä kuin naida jonkun heidänlaisensa typeryksen." Michel: "On totta, etta muslimit eivät yleensä ottaen ole hääppöisiä..." - Niin, mutta rohkeneeko sitä ääneen sanoa? No, ranskalainen intellektuellimme ainakin uskaltaa, kunnia Vapaan Ajatelun traditiolle Galliassa!

Hetken mielijohteesta päähenkilömme päättää osallistua Thaimaan -kiertomatkalle.

Kirjassa on monta tasoa. Paitsi rakkausromaani, opus on samalla eräänlainen sosiologinen tutkielma nykyaikaisesta seuramatkailusta, matkakuvaus Thaimaasta ja filosofinen essee prostituutiosta. Periranskalaiseen tyyliin kirjailija jaksaa monissa kohdin läpi kirjan pilkata amerikkalaisuutta. Tarinan päähenkilöllä on matkalukemisena "ääliö" John Grishamin bestselleri "Firma", joka saa ytimekkään arvostelun: "Paskaläjä". Samaa tasoa ovat kuulemma Fredrik Forsythinkin sepustukset. Mene, tiedä, kun eivät kyseiset opukset koskaan ole vetäneet puoleensa. Onneksi...

Thaimaan -matkan kuvaus vilisee myös seuramatkoille osallistuneelle tuttujen klikkiytymis -ilmiöiden irvailua. Eihän siinä kauaa mene, kun me Homo Sapiensit vaistonvaraisesti hakeudumme samanmielisten seuraan... Se vaisto, se vaisto....

Eikä kirjasta ole kulunut kuin kolmisenkymmentä sivua, kun lukija vakuuttuu, että tämän hepun kyydissä kannattaa pysyä.Kelpo kirjailija Houellebecq viljelee hyviä havaintoja tekstissään.

Ken on esimerkiksi Härmästä yön yli lennettyään saapunut aamulla, huonosti koneessa torkutun matkan jälkeen Bankokiin, kykenee samaistumaan seuraavaan kuvaukseen määränpään lentokentältä:

"Kun pääsin liukuovista, kuumuus kietoutui ympärilleni kuin kostea suu. Lämpötila oli ainakin 35 astetta. Bankokin helteelle on luonteenomaista eräänlainen rasvaisuus, mikä saattaa johtua saasteesta. Aina oleiltuaan pitempään taivasalla yllättyy, kun ei löydäkään iholtaan teollisuusjätteiden kalvoa. Meni puolisen minuuttia ennen kuin sain hengitykseni tasaantumaan." - Juuri noinhan se menee! Lupaavaa, jatkakaamme lukemista!

Lentomatkustamisesta sinänsä maalaa kirjailija lohduttoman, mutta totuudenmukaisen kuvan: "Oli seura tai matkakohde mikä tahansa, lentäminen tarkoittaa nykyään käytännössä sitä, että antaa kohdella itseään kuin paskaa lennon ajan." Jälleen nappiin.

Kymmenkunta sivua etiäppäin, ja seuraa ensimmäinen panokohtaus, 19 -vuotiaan thai-tytön kanssa. Kaikesta paistaa läpi tuo tuollapäin mualimaa ominainen keveys, lempeys, hellyys ja huumori: "Hän purskahti nauruun, nauttien vallastaan, ja laskeutui vielä alemmas puristellen emättimensa seinämiävoimallisesti ja hitaasti. Samaan aikaan hän katsoi minua silmiin peittelemättömän huvittuneena." - Kuulostaako tutulta, Thaimaan -reissaaja?

Thaikkulassa Michel kelailee suhdettaan pilluun. "Olin 11-vuotias kun näin ensimmäisen kerran pillun. Lumouduin välittömästi, ihastelin tuota kummallista pientä halkinaista elintä. Siinä ei ollut vielä paljon karvoja, tyttö oli minun ikäiseni ja hänen nimensä oli Martine. Hän piti pitkään reisiään levitettyinä ja veti pikkuhousujen haarakappaleen sivuun että näkisin. Mutta kun halusin koskettaa, hän pelästyi ja pakeni. Tuntuu kuin se olisi tapahtunut äskettäin, kuin en olisi muuttunut lainkaan. Innostukseni pilluihin ei ole heikentynyt, koen sen yhdeksi viimeisiä tunnistettavia inhimillisiäpiirteitäni, muista en ole niinkään varma."

"Inhimillisiä piirteitä"?

Niin, kirjoittaja puhuu tässä vieraantumisesta. Michel näkeeBankokissa hotellihuoneen ikkunasta sattumalta miehen kallon kuin munan murskaavan työmaa-onnettomuuden. Veri roiskuu muutaman metrin päästä välissä olevaan ikkunaan. Hän ei tunne mitään. Kuten ei yleensä juuri muulloinkaan.

Matkaseurueen illallisilla tulee tietenkin väistämättömasti puheeksi myös Thaimaan seksibisnes. Mielipiteiden koko kirjo on edustettuna, alkaen klassisista "on häpeällistä, että läskimahaiset ääliot voivat käyttää rankaisematta hyväkseen tyttöjen ahdinkoa. Se on seksiorjuutta!" -
kommenteista.

Michel on tässä vaiheessa jo kiinnittänyt huomionsa alle 30 -kymppiseen sinkkunaiseen, Valériehin, joka osoittaa keskustelussa vain maltillista uteliaisuutta.

Valériesta on sittemmin tuleva hänen rakastajattarensa, tosin vasta kotona Pariisissa... Siitä myöhemmin lisää.

Thaimaa kierretään kunnioitettavalla tarmolla, ne pakolliset Kwai -joet etc.

Välillä filosofoidaan seksistä. Tässa erään matkalaisen, seksiturismille omistautuneen ex-matikanopettajan tilitystä: "Länsimaalainen tekee työtä aina kun voi. Usein työ pitkästyttää tai raivostuttaa häntä, mutta hän teeskentelee olevansa kiinnostunut siitä. Se on helppo huomata. 50 -vuotiaana olin kyllästynyt opettamaan, kyllästynyt matematiikkaan ja kaikkeen, ja päätin ryhtyä tutkimaan maailmaa. Olin juuri eronnut kolmannesta vaimostani. Seksin suhteen minulla ei ollut mainittavia odotuksia. Tein ensimmäisen matkani Thaimaahan. Heti sen jälkeen lähdin Madagaskarille. Sen koommin en ole valkoihoisen kanssa nainut. Ei ole tehnyt edes mieli. Usko pois", hän jatkoi laskien kätensä jämäkästi Lionelin käsivarrelle, "hyvää, pehmeää, nöyrää, notkeaa ja lihaksikasta vittua ei löydä valkoihoiselta naiselta. Sellaisia ei enää ole."

Niin, suomennoksen nimi on "Oikeus nautintoon". Merkillepantavaa on, että alkuperäisen teoksen nimi on vallan muuta: Plateform, joka monimielisesti tarkoittaa toisaalta ohjelmajulistusta, toisaalta tasankoa.

Thaimaan yössa filosofoivien seksituristiemme ajatus kulkee jotenkin siihen malliin, etta mitä tarjottavaa länsimaisella hyvinvointiyhteiskunnalla keski-ikäiselle hepulle itseasiassa on? Oikeus raadantaan yhä hullummaksi menevässä, hektisessä työelämässä? Oikeus maksamiseen - maksamiseen sinne, maksamiseen tänne: Entisille ja nykyisille kumppaneille, elätettäville, loputtomasti... Oikeus turhan tuotannon ja kulutuksen krääsä- markkinoihin? Oikeus pitkitettyyn, nöyryyttävään vanhuuteen? Näin kuuluu kirjassa yksi puheenvuoro aiheesta: "Haluatko todella ostaa avoferrarin? Lomamökin Deauvillestä - joka ryöstettäisiin joka tapauksessa? Työskennellä 90 tuntia viikossa 60 -vuotiaaksi saakka? Maksaa puolet palkastasi veroina joilla rahoitetaan sotilasoperaatioita Kosovossa tai esikaupunkien pelastusprojekteja? Täällä on hyvä olla. Täällä on kaikki mitä tarvitsee elämiseen. Ainoa, mitä länsimailla on tarjota, on MERKKITUOTTEITA. Jos uskot merkkituotteisiin, sinun kannattaa jäädä länteen. Thaimaasta saa sitä paitsi loistavia piraattikopioita." - Mitäpä tuohonkaan lisäämään. Vastaansanomatonta tekstiä.

Houellebecq lähtee siitä
yksinkertaisesta havainnosta, että seksi ja nautinto on miehille tehty alati vaikeammaksi meillä nk. "hyvinvointivaltioissa". Kysymys alkaa olla useimmiten niin vaikeasta juridis-taloudellis-psykologisesta pirunnyrkistä, että prostituutio on monasti ainoa vaihtoehto. Kas nain aiheesta ranskalainen älykkömme:

"Naiset, jotka tuntevat nautintoa ja haluavat tuottaa sitä, ovat nykyään todella harvinaisia. Nykyään tuntemattoman naisen viettely ja naiminen hänen kanssaan aiheuttaa vain kiusaa ja vaivaa. Kauhistuttaa ajatellakin niitä näännyttäviä keskusteluja, joita on käytävä saadakseen tytön sänkyyn, ja silti hän useimmiten tuottaa pettymyksen, ikävystyttää toisen omilla ongelmillaan, puhuu entisistä miehistään - samalla kun antaa ymmartää ettei toinen ole aivan hänen veroisensa - ja sitten hänen kanssaan on vietettävä vähintäänkin loppuyö. Miehet voivat välttää monia huolia maksamalla pienen summan rahaa. Kun heillä alkaa olla ikää ja kokemusta, he mieluummin väistelevat rakkautta ja käyvät huorissa. Paitsi että länsimaiset huorat eivät ole vaivan arvoisia, he ovat todellisia ihmisraunioita, eivätkä miehet muutenkaan ehdi, koska tekevät liikaa töitä. Niinpä suurin osa ei tee mitään, jotkut ostavat silloin tällöin pienen seksimatkan. Parhaassa tapauksessa huorissa käynti tarjoaa myös vähäisen inhimillisen kontaktin. Tietysti on niitäkin, joista on yksinkertaisinta runkata internetin ääressä tai katsoa pornovideoita. Heti kun kulli on päästänyt pienen ruiskauksensa, sen omistaja rauhoittuu." - Melko inhorealistista, eikö totta? Suomalaisesta näkövinkkelista kirjan ajatusrakennelmaan on helppo yhtyä ainakin niiden, jotka muistavat miten iisiä seksi joskus vielä 70 -luvullakin oli. Nyt ei tarvitse kuin avata ensimmäinen vastaantuleva naistenlehti, niin homman vaikeus ja monimutkaisuus käy selväksi. Naisten vaatimustaso on niin kova - käytännössä utopistinen, mahdoton.

Kombinaatio länsimies/thai-tyttö sensijaan toimii. Toinen haluaa vaan pillua, toisen mielestä hyvä mies on semmoinen, joka tuo leivän pöytään. Simppeliä. Äijä saa mieluusti olla tylsäkin. Länsimainen nainen sensijaan vaatii empatiaa, nokkelaa sanailua, eläimellistä raivoa, hellyyttä, taloudellista turvaa, seikkailua, osallistumista lastenhoitoon jnpp. jnpp. - kaikki samassa paketissa, yhtäaikaa!

Eräänä iltana Michelille välähdyksenomaisesti valkenee tulevaisuus, "The Shape of Thing to Come": Seksiturismi! Sukupuolten erkaantuessa rikkaassa lännessä jököttämään bunkkereihinsa, niin kauan kuin elintaso- ja kulttuurierot maailmassa ovat mitä ovat, ja suihkukoneet ilmassa, seksiturismi ratkaisee yhtälön!

Thaimaassa näkee tietenkin kaikenlaista, ja vaikka kertoja on maailmaa kokenut, viileähkö hemmo, jopa häntä kuvottavat näkymät länsi-pappojen ja thai -tyttöjen pelehtimisestä. Vähän liian irvokasta.

Kun vauhtiin on päästy, niputtavat Tropiikin yön valkoiset herrat rasisminkin syvimmän olemuksen siistiin nippuun:""Rasismi", Robert jatkoi vilkaisten minua sivusilmallä, "ilmenee ensin lisääntyneenä vastenmielisyytenä, voimistuvana kilpailun tunteena eri rotujen miesten välillä, mutta sitä seuraa välittömasti lisääntynyt seksuaalinen halu toisen rodun naisia kohtaan. Rotujen välisen kamppailun todellinen syy ei ole taloudellinen tai kulttuurinen", Robert jatkoi selkeästi artikuloiden, "vaan biologinen ja brutaali. Se on kilpailua nuorten naisten emättimistä." - Voilà!

Määrätystä vetovoimasta huolimatta suhde Valériehin ei vielä Thaimaassa ota tulta. Michelin energia kuluu maksullisiin, ja kerran ratkaisevana iltana, ratkaisevana hetkenä Valérien kanssa tulee kumottua muutama lasillinen liikaa. Tilanne kuivuu kokoon... Harvinhan elämässä sitä "toista tilaisuutta" saa, mutta Michelille käy tuuri: Valérie sujauttaa lentokentän tax-free myymälässä numbansa...

Seuraava kohtaus kotona Pariisissa. Ensi treffit, Valérien kotona. Antakaamme puheenvuoro kertojalle:

"Hän avasi oven pukeutuneena valkoisiin verryttelyhousuihin ja lyhyeen t-paitaan. "En ole valmis...", hän sanoi ja vei hiuksensa niskaan. Hänen rintansa liikahtivat, hänellä ei ollut rintaliivejä. Painoin kädet hänen vyötärölleen ja vein kasvoni lähelle hänen kasvojaan. Hän raotti huuliaan ja livautti kielen nopeasti suuhuni. Raju, lähes tainnuttava kiihko tulvahti sisälläni ja minulla alkoi heti seisoa. Hän painoi häpyään omaani vasten ja työnsi rappukäytävän oven kiinni. Se sulkeutui vaimeasti kolahtaen.Yölampun valossa huone näytti valtavalta. Valérie tarttui minua vyötäisiltä ja perääntyi vetäen minut mukanaan makuuhuoneeseen. Sängyn vieressä hän halasi minua uudestaan. Kohotin hänen t-paitaansa voidakseni hyväillä hänen rintojaan. Hän kuiskasi jotakin, mutten kuullut mitä. Polvistuin hänen eteensä, vedin verryttelyhousut ja pikkuhousut alas ja painoin kasvot hänen häpyynsä. Rako oli kostea, avoin ja hyväntuoksuinen. Hän voihkaisi ja vajosi sängylle. Riisuin nopeasti ja työnnyin hänen sisäänsä. Elimeni oli kuuma ja sen läpi kulki vihlovia nautinnon värähdyksiä. "Valérie...", sanoin, "en pysty pidättämään kauan. Olen liian kiihottunut." Hän veti minut lähelleen ja kuiskasi korvaani: "Anna tulla..." Samalla hetkellä tunsin hänen pillunsa seinämien puristuvan ympärilleni. Tunsin haihtuvani avaruuteen, vain elimeni oli elossa, uskomattoman raju nautinnon aalto pyyhkäisi sen läpi. Minulta tuli pitkään, useina peräkkäisinä aaltoina. Loppuvaiheessa tajusin huutavani. Olisin voinut kuolla sellaisen hetken tähden." - Semmoinenkin lukija, joka tavallisesti pitkästyy naintikohtauksissa tai skippaa ne, huomaa Houellebecqin tekstin imevän mukaansa.

Niin, Michelillä käy munkki. Seuraa hyvä suhde vapaan, fiksun, kauniin, alle 30 -vuotiaan omillaan toimeen tulevan naisen kanssa. Ikäeroa siis toistakymmentä vuotta. Jokainen keski-ikäinen mieslukija tietää, minkälaiset ovat todennäköisyydet tuollaiseen onnenpotkuun: Lottovoiton luokkaa, about. Ainakin tavis -hemmolla. Julkkikset ja miljunäärit ovat tietenkin asia erikseen...

Onnen Aikaa varjostaa korkeintaan Michelin alitajunnassa vellova aavistus, että tämä on liian hyvää, liian täydellistä, tämä ei voi jatkua. "Ajatellessani myöhemmin noita onnellisia aikoja Valérien kanssa, joista minulla on kummallisen vähän muistoja, mietin että ihmistä ei ole luotu onnea varten. (...) Mihin Jumalaa voi verrata? Ensimmäiseksi tietysti naisen pilluun... (...) Saadessani Valérien orgasmiin, tuntiessani hänen vartalonsa värisevän allani, sisälläni virisi joskus epämääräinen mutta vastustamaton aavistus, että saavutin täysin erilaisen tietoisuuden tason, josta kaikki paha oli kaikonnut. Noina pitkitetyn, liikkumattomuuden hetkinä, kun hänen vartalonsa lähestyi nautintoa, tunsin olevani Jumala, joka hallitsi kirkkautta ja ukkosta . Se oli puhdasta iloa - kiistatonta, täydellistä." - Lukija haukkoo henkeään.

Vaikka cooli jätkä onkin, tirauttaa sankarimme pariin otteseen itkutkin Valérie -suhteensa kukkuloilla.

Kirjan seuraava osa, ja samalla taso, "Kilpailuetu", on rakennettu Valérien urakehityksen ympärille. Hän nousee johtavaan asemaan matkailualla, ja sivusta seuratessaan Michel pohdiskelee matkailualan ja yritystalouden problematiikkaa. Tämä on samalla kirjan heiveröisintä antia. Melko puuduttavaa on lukea sivutolkulla analyysiä ranskalaisen matkailujätin pitkän tähtäimen suunnitelmista ja strategisista alliansseista. No, Michelillä on aikaa funtsailla naisensa työasioita, kaveri nimittäin vähitellen erkantuu itse työelämästä ja jää nk. joutomieheksi. Kannanotto palkkatyöhön sekin.

Parhaimmillaan kirjailija on uppoutuessaan myöhemmin jälleen sosiologis-filosofiseen länsimaisen sukupuolielämän näivettymisen kuvaukseensa. Näin: "Jostakin syystä länsimaalaiset eivät enää pysty naimaan keskenään. Se voi liittyä narsismiin, yksilökeskeisyyteen tai suorituskulttuuriin, mutta sillä ei ole merkitystä. 25 tai 30 vuotta täytettyään ihmisten on vain kerta kaikkiaan vaikea solmia uusia seksisuhteita, vaikka he tuntevat siihen jatkuvasti tarvetta ja se tarve haihtuu hitaasti. He viettävät 30 vuotta elämästään, lähes koko aikuisikänsä, jatkuvassa puutoksen tilassa. (...) on toisaalta satoja miljoonia länsimaalaisia joilla on kaikkea mitä he haluavat paitsi seksualista tyydytystä, jota he lakkaamatta etsivät mutteivät löydä, ja ovat perin juurin onnettomia. Toisaalta on useita miljardeja yksilöitä joilla ei ole mitään, jotka näkevät nälkää, kuolevat nuorena, elävät epäterveellisissä oloissa eikä heillä ole muuta myytävää kuin oma ruumiinsa ja seksuaalisuutensa. Sitä ei ole vaikea tajuta, se on päin vastoin todella helppoa: sehän on ihanteellinen vaihtotilanne. Voi tuskin kuvitella, millaisia summia sillä voisi ansaita, sehän voisi tuottaa enemmän kuin informaatioteknologia, bioteknologia tai mediateollisuus. Mikään taloudellinen sektori ei vetäisi sille vertoja."

Syinä siihen, että länsimaalaiset eivät enää nai, kertoja pitää mm. porno- ja muotiteollisuuden standardeja. Häpeämme vartaloitamme, emmekä tunne myöskään vetovoimaa toisten vartaloita kohtaan. Antamisen halu on kadonnut. Emme osaa unohtaa itseämme, olemme muuttuneet kylmiksi, rationaalisiksi, "oikeuksistamme" kiinni pitäviksi, sairaalloisen kiinnostuneiksi terveydestä ja hygieniasta. Rakastelulle tämmöinen olotila ei jätä tilaa. Entä S/M? "Järjestetty S/M kaikkine sääntöineen voi koskea vain sivistyneitä, aivojensa varassa eläviä ihmisiä, jotka eivät tunne mitään kiinnostusta seksiin. Muille jää vain yksi ratkaisu: pornotuotteet ja pornon ammattilaiset, tai jos haluaa oikeaa seksiä, kehitysmaat." - Tähän Michelin saarnaan Valérie: "Hyvä..." Hän hymyili. "Voinko silti nyt imeä sinua?"

Toki länsimaista löytyy aikuisväestöstä vielä joukko siitä viriileimmästä päästä olevia miehiä, jotka eivät ole luovuttaneet. Miten heidät saataisiin ruotuun, samaan kurjuuteen kuin muu täys-ikäinen valtaväestö? Lainsäädännön avulla, tietenkin, kriminalisoimalla heidän seksuaalisuutensa Ruotsin malliin. No, Suomessahan se ei aivan onnistunut, säädösten tasolla, jatkossa näemme sitten miten painostus säädösten tulkintaan feministeille mieluisaksi onnistuu. Mitä on "paritus" ja kuka - vaikkapa tietämättään - on tämän kauhistuttavan toiminnan "uhri", jää nähtäväksi. Mielenkiintosia vääntöjä lienee odotettavissa.

Islamilaisuutta kirjailija jaksaa sättiä. Hän on ympännyt erääseen kohtaukseen egyptilaisen intellektuellin, jonka tuomio on armoton. Ensin vakuutettuaan, etteivät egyptiläiset itse asiassa olekaan arabeja, mies paasaa maansa kohtalosta: "Kun ajattelenkin, mitä kaikkea tämä maa on keksinyt!...", hän huudahti heiluttaen kättään Niilin laakson suuntaan. "Arkkitehtuuri, astronomia, matematiikka, maanviljelys, lääketiede... (Hän vähän liiotteli, mutta hän oli itämainen ja halusi saada minut nopeasti vakuuttuneeksi). Mutta islamin tulon jälkeen ei enää mitään. Täydellinen älyllinen tyhjiö. Meistä on tullut viheliäisten kerjäläisten maa. Olemme vain kapisia kerjäläisiä. Roskajoukkoa! (...) Islamin historia on ollut alusta saakka jatkuvaa miehityssotaa ja verilöylyä: niin kauan kuin se on olemassa, maan päälle ei saada rauhaa. Eivätkä äly ja lahjakkuus pääse muslimien maailmassa koskaan oikeuksiinsa. Arabimatemaatikkoja, -runoilijoita ja tiedemiehiä on ollut vain sen ansiosta, että he kadottivat uskonsa". - Niin, ja ennen niin kauniit Egyptin naiset, Kleopatran tyttäret, ovat muuttuneet muodottomiksi, rätteihinsä kääriytyviksi rasvamöykyiksi, jotka ajattelvat naimisiin päästyään vain ahmimista, ahmimista, ahmimista... Tylyä räppiä tämäkin Houellebecqiltä. Mutta eihän tarvitse kuin käydä Tunisiassa, tuossa entisessä Rooman valtakunnan Kartago -nimisessä vilja-aitassa lomalla, niin ajatukset pakostakin saavat tuon suunnan. Toisaalta eipä hyvältä näytä eurooppalaisesta perspektiivistä. Paavi kun tässä hiljattain totesi suunnilleen tuon ylläolevan kohdan miehityssodista pitävän kutinsa, jättivät EU:n johtajat hänet hiirimäisesti yksin islamilaisen maailman raivoa vastaan...

Michel Houellebecq vaikuttaa islam -kritiikissään kuuluvan niiden länsimaisen älymystön edustajien joukkoon, jotka pitävät fundamentalismi -islamia fasismin ja kommunismin kaltaisena totalitarismina.

Houellebecqin islam -teilausta lukiessa palautuu mielen suuren venäläisen kirjailijan, Nikolai Gogolin kysymys: "Kukapa muu virkkaisi pyhän totuuden, ellei kirjailija?"

Ranskankielinen alkuteos on ilmestynyt vuonna 2001. Kirjailijoille tyypillistä ennaltanäkemistä, pienoista profeetallisuutta, Houellebecq osoittaa kuvauksessaan Valérien työpaikan erään naiskollegan silmittömän raiskauksen ja pahoinpitelyn kuvaamisessa. Asialla muutama noista Ranskan lähiöiden miljoonista syrjäytyneistä maahanmuuttajanuorista. Viime vuoden syksyllähän koko maailmalle Ranskan mellakoiden yhteydessä selvisi, minkälainen ruutitynnyri maalla kyseisissä etupäässä muslimien asuttamissa ghetoissa on.

Ylivoimaisesti parhaimmillaan Houellebecq siis on seksin ja rahan suhdetta fundeeraillessaan. Kirjan loppua kohti teoretisointi "parantaa kuin sika juoksuaan". Näinikkäisesti: "Minä en nähnyt mitään pahaa siinä, että seksi yhdistyi markkinatalouteen. Rahaa voi hankkia monella tavalla, rehellisesti ja epärehellisesti, henkisellä tai puhtaan fyysisellä työllä. Rahaa voi ansaita älyllä, lahjoilla, voimilla tai rohkeudella, ja sitä voi saada myös silkalla onnella. Useimmiten raha tulee perintönä, kuten minulle oli käynyt. Silloin sen hankkiminen on ollut edellisen sukupolven ongelma. Hyvin monenlaiset ihmiset tässä maailmassa ovat saaneet paljon rahaa: entiset huippu-urheilijat, gansterit, taiteilijat, mallit, näyttelijät, suuri joukko taitavia yrittäjiä ja talousihmisiä, myös muutama insinööri ja jotkut keksijät. Joskus rahaa saa mekaanisesti, puhtaan kasutumisen myötä tai päinvastoin onnistuneen uhkayrityksen kautta. Siinä kaikessa ei ollut juurikaan järkeä, se vain kertoi suuresta monimuotoisuudesta. Seksuaalisen valinnan kriteerit olivat sitävastoin suunnattoman yksinkertaiset: ne rajoittuivat nuoruuteen ja fyysiseen kauneuteen. Noilla ominaisuuksilla on kieltämättä hintansa, mutta se ei ole ääretön. Tilanne oli tietysti erilainen aikaisempina vuosisatoina, jolloin seksuaalisuus liittyi olennaisesti lisääntymiseen. Lajin geneettisen arvon säilyttämiseksi ihmiskunnan oli pidettävä yllä terveyden, voiman, nuoruuden ja fyysisen tarmon kriteereitä - joista kauneus oli vain käytännön synteesi. Nyt tilanne oli toinen: kauneus oli yhä arvossaan, mutta se oli rahaksi muutettava, narsistinen arvo. Jos seksuaalisuuden oli muututtava vaihtohyödykkeeksi, paras ratkaisu oli epäilemättä käyttää rahaa, tuota universaalia maksuvälinettä, jolla oli jo tarkka vastineensa älyn, lahjakkuuden tai teknisen kyvyn alueilla, ja se oli jo mahdollistanut mielipiteiden, makujen ja elämäntapojen täydellisen standardisaation. Toisin kuin aristokraatit, rikkaat eivät teeskennelleet olevansa erilaisia kuin muu väestö; he olivat vain rikkaampia. Raha oli abstrakti suure, joka ei liittynyt rotuun, fyysiseen ulkoasuun, ikään, älyyn tai hienostuneisuuteen - se ei liittynyt oikeastaan mihinkään muuhun kuin rahaan. Eurooppalaiset esi-isäni työskentelivät kovasti useiden vuosisatojen ajan. He yrittivät ensin hallita, sitten muuttaa maailmaa, ja tavallaan onnistuivatkin. He olivat tehneet sen taloudellisista syistä, rakkaudesta työntekoon, mutta myös koska uskoivat oman sivilisaationsa ylemmyyteen. He olivat keksineet unelman, edistyksen, utopian, tulevaisuuden. Tuo tietoisuus tehtävästä, sivistyksen levittämisestä, haihtui 20. vuosisadalla. Eurooppalaiset, ainakin jotkut heistä, jatkoivat työntekoa joka oli joskus hyvinkin rankkaa, yhtä itsevarmoina kuin ennenkin, mutta nyt he tekivät sen hyötyäkseen tai siksi, että takertuivat neuroottisesti työhönsä; viaton tietoisuus luonnollisesta oikeudesta hallita maailmaa ja määrätä historian suunta oli kadonnut. Yhteisten ponnistelujen seurauksena Eurooppa oli edelleenkin rikas maanosa, mutta olin ilmeisesti menettänyt esi-isieni älyn ja sitkeyden. Olin varakas eurooppalainen, saatoin hankkia muissa maissa pikkurahalla ruokaa, palveluja ja naisia. Olin dekadentti eurooppalainen, tietoinen kuoleman läheisyydestä ja täysin alistunut egoismille, josta en nähnyt mitään syytä pidättäytyä. Ymmärsin kuitenkin, ettei sellainen tilanne voisi jatkua, minunlaiseni ihmiset eivät pystyneet varmistamaan yhteiskunnan säilymistä, eivät yksinkertaisesti edes ansainneet elää. Mutaatioita tulisi, oli tullutkin, mutten jaksanut toden teolla kiinnostua niistä. Ainoa todellinen tavoitteeni oli selvitä siitä paskaläjästä mahdollisimman pian. Marraskuu oli kylmä ja synkkä enkä lukenut enää juurikaan Auguste Comtea. Suurin huvitukseni Valérien poissaollessa oli katsella ikkunasta pilvien liikkumista. Iltapäivällä Gentillyn yläpuolelle kerääntyi valtavia kottaraisparvia, jotka muodostivat taivaalle kallistelevia tasoja ja pyörteitä. Olisin halunnut antaa niille merkityksen, tulkita ne enteiksi maailmanlopusta."

Kuten Michel on aanaillutkin, onni Valérien kanssa on liian hyvää, liian suurta, liian täydellistä jatkuakseen.

Toisella Thaimaan -matkalla - tällä kertaa kyse on Valérien työmatkasta - pariskunta joutuu keskelle muslimiterroristien attentaattia. Valérie menehtyy, Michel selviää loukkaantuneena. Muslimit ovat nyt siis murhanneet Micheliltä sekä isän että rakastajattaren.

Valérien murhan jälkeen Michel tapaa Thaikuissa erään jordanilaisen, jolla on mielenkiintoista sanottavaa muslimien tilanteesta. "Hänen mukaansa muslimien ongelmana on se, että profeetan lupaama paratiisi on jo täällä: tämänpuoleisessa on paikkoja, joissa auliit ja riettaat nuoret tytöt tanssivat miellyttääkseen miehiä, ja joissa voi juopua nektareista kuunnellen taivaallista musiikkia: pelkästään sadan metrin säteellä hotellista niitä oli parikymmentä. Niihin oli helppo mennä, ei tarvinnut täyttää muslimien seitsemää velvollisuutta eikä ryhtyä pyhään sotaan. Pari dollaria riitti. Eikä sitä varten tarvinnut edes matkustaa, jos omisti lautasantennin. Hän ei epäillytkään, etteikö islam olisi tuhoon tuomittu ja kapitalismi veisi voiton. Jo nyt nuoret arabit haaveilivat ainoastaan kuluttamisesta ja seksistä. Heidän oli turha teeskennellä päinvastaista, heidän salaisena haaveenaan oli amerikkalaisen unelman toteuttaminen. Muutaman raivopään riehunta kertoi vain kateudesta ja voimattomuudesta, onneksi yhä useammat käänsivät suoraan selkänsä islamille."

Lyhyt keskustelu tämän satunnaisen tuttavuuden kanssa vakuuttaa Michelin siitä, että islam on tuhoutuva ja kapitalismi veisi voiton. Hän lakkaa vaivaamasta päätään asialla.

Tarinan lipussa Michel matkustaa Pattayalle. Valérieta on ikävä, onnellisia kuukausia on ikävä. Mikään ei enää tunnu miltään. Laskettuaan matkalaukkunsa linja-autoaseman pölyiselle lattialle hän tajuaa tulleensa matkansa päähän. "Pattayan jälkeen ei ole mitään, se on tunkio, viimeinen viemäri, johon länsimaisen neuroosin jäänteet lopulta ajautuvat. Oli siten homo, hetero tai molempia, Pattaya on myös viimeinen paikka, jonka jälkeen haluilleen voi sanoa hyvästit."

"Pattayaan ei tulla aloittamaan elämää uudestaan vaan lopettamaan se siedettävissä olosuhteissa. Tai ainakin, jos asian haluaa ilmaista vähemmän karkeasti, viettämään huilia, pitkää huilia - joka voi venyä lopulliseksi."

Pattayalla käy selväksi sekin, että paradoksaalisesti rajaton mahdollisuus edulliseen
lihaan aiheuttaa halujen hiipumisen.

Michel aloittaa uudestaan hieromalaitoksissa ja tyttöbaareissa käymisen, mutta fiilistä ei enää ole. Hänellä seisoo, hän saa siemensyöksyn, mutta ei enää nautintoa. Hän päättää lopettaa senkin.

Matka kohti kuolemaa on alkanut.

Sitä ennen on kuitenkin syytä kirjata tapahtumia ylös. Michel ostaa monta riisiä paperia ja aloittaa skrivaamisen.

"Useampien ihmisten pitäisi tehdä se ennen kuolemaa. On kummallista ajatella kaikkia niitä, jotka elävät kokonaisen elämän laatimatta minkäänlaista kommenttia, vastalausetta tai huomautusta. Ei niin, että noilla kommenteilla, vastalauseilla tai huomautuksilla olisi vastaanottajaa tai ylipäänsä merkitystä, mutta minusta tuntuu silti paremmalta, että se tulee tehdyksi." - Mikä sankarillinen asenne: Sanoa sanottavansa, riippumatta siitä kuunteleeko kukaan. Tuskin kuuntelee. Sanoa silti.

Loppupeleissä kertoja pohtii suhdettaan Eurooppaan. Virkistäväksi lukukokemuksen tekee sekin, ettei kirjailija viljele mitään perusteetonta optimismia. Kas näin: "Pysyn loppuun saakka Euroopan lapsena, huolen ja häpeän lapsena, minulla ei ole minkäänlaista toivon sanomaa jaettavana. En vihaa länsimaita, enintään halveksin niitä syvästi. Tiedän vain, että löyhkäämme itsekkyydeltä, masokismilta ja kuolemalta. Olemme luoneet järjestelmän, jossa eläminen on tullut kerta kaikkiaan mahdottomaksi, ja kaiken kukkuraksi tyrkytämme sitä muillekin."

Tämä romaani keskittyy elämän perusteemoihin: Yksinäisyyteen, rakkauteen, seksiin, rahaan, väkivaltaan ja lopulta kuolemaan. Mitä muuta kertomisen, miettimisen aihetta sitä olisikaan? Juuri näinhän asia on ollut Antiikin ajoista alkaen.

Michel Houellebecq on sekä Totuuden Torvi että Maailmanlopun Profeetta.

"Minusta ei jää mitään, olin joka suhteessa keskinkertainen yksilö", summaa Michel elämänsä tilinpäätöstä.

"Paikalliset asukkaat löytävät minut muutaman päivän kuluttua, itse asiassa aika pian, koska tässä ilmastossa ruumiit alkavat nopeasti löyhkätä. He eivät tiedä mitä tekisivät minulle ja ottavat luultavasti yhteyttä Ranskan lähetystöön. En ole varaton, tapaukseni on helppo hoitaa. Tililläni pitäisi olla vielä runsaasti rahaa, en tiedä kuka perii sen, varmaan valtio tai jotkut kaukaiset sukulaiset."

Sen verran on sentään vielä omanarvontuntoakin jäljellä, että kuolinkulut tulee hoidettua!

"Minut unohdetaan. Minut unohdetaan pian."

Kokonaisuutena arvioiden merkittävä eurooppalainen nykykirjallisuuden tuote, aikansa lapsi. Eurooppalaisen keski-ikäisen miehen elämää tänä aikana. Valérie
-
kuviossa välillä tökkii tietty sentimentaalisuus, ja pikkuisen liikaa on kirjassa oppimestarimaista matkailubisneksen sosiologista analyysiä. Mutta tärkeä kirja, silti. Ja riemastuttavan "poliittisesti epäkorrekti"!

(LOKAKUU 2006)

 

 
   
   
   
   
   
   
   
   
  << Leffa-arvostelujen etusivulle   Seuraava kirja >>  
         
Etusivulle